— Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa, onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.
— Oh, en minä paljoa sellaisista ymmärrä, sanoi Saint-Clair.
Hajamielisesti hän avasi kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli maalattu kuoren pohjaan! Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa kirkastuikin, eikä hän enää Massignyta ajatellut; hän ei muistanut muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä nainen häntä jumaloi.
* * * * *
Leivonen, tuo aamukoin airut, alkoi juuri liverrellä, ja pitkät, vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaanrannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle, ja se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.
Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe. Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkinlaista kaunaa sitä kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella, ja se luonnollinen ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissaan. Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen lyöntejänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen pirstaleiksi.
— Olkaa jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin etruskilaisen vaasini! huudahti Matilde.
Ja hän tempasi Augustelta avaimen pois.
Saint-Clair oli peräti tyytymätön, mutta malttoi sentään mielensä. Hän käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi, ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.
— Kuka tämän maalasi? kysyi hän.