— Herra R… Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle. (Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain suojelijaksi.) Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni, vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.
Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.
Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi, ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.
— Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä siis kierrät eteeni!… Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut toisen kuvan Massignyta varten!… Mikä tomppeli minä olen ollutkin! Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla rakkaudella kuin minä häntä!… ja ainoastaan sen nojalla, että hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole käyttänyt jalokiviä!… hänellähän on niitä lipas täynnä… Massigny, joka ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljon tuollaisista koristuksista!.. Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli! näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla ostettavissa. Ainakin voisin silloin uskoa, että hän rakastaa minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.
Pian ilmestyi toinen, vielä musertavampi seikka hänen harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet heti kun hänen leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut? Ei… Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Mutta se oli ollut hänen aikomuksensa, ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle se oli samaa kuin lupaus. Edellisenä iltana hän olisi antanut valtaistuimen jouduttaakseen hetkeä, jolloin saattoi julkisesti tunnustaa rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.
— Ja kuitenkin, minun täytyy se tehdä, sanoi hän, ja niin tuleekin tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan asian olleen julkisen. Eikä hän silloin vielä tuntenut minua… Hän ei voi käsittää minua. Hän luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.
Sitten hän jatkoi jonkinlaisella ylpeydellä:
— Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.
Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä Verrières'in puistotiellä hän näki miehen pulskan englantilaisen ratsun selässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas: Thémines'in tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan tukahuttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei saanut mitään vastausta. Nähdessään erään kapean haaratien Saint-Clair käännytti ratsunsa heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Mutta tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan. Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja joudutti hevostansa päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa puhettaan.
Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei jaksanut kauempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi vinhasti piiskallaan Thémines'in hevosta vasten turpaa.