— Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi sinä lyöt hevostani?
— Miksikä sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.
— Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko kenelle puhut?
— Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.
— Saint-Clair!… te olette hullu, luulen minä… Kuulkaa, ellette huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili hävyttömyydestänne.
— Huomiseen siis, hyvä herra.
Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi pian metsikköön.
Nyt hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa, ja silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan hän lähetti palvelijansa viemään kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli yhdeksän aikana puiston pikku portin luona. — — —
* * * * *
— Mikä teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te olette niin omituisen iloinen ettekä kuitenkaan kaikilla noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen te olitte niin surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat osat vaihtuneet. — Päätäni kivistää niin armottomasti.