— Kas, kas, kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.
— Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.
— Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.
Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen, ja sitten he katselivat toisiansa minuutin verran. Saint-Clair loi ensiksi silmänsä maahan ja huudahti:
— Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi! Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä tai keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.
Hän otti pöydältä erään paperilipun.
— Kas tässä pesijättärenne viimeiset muistiinpanot. Keskustellaanpa siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.
— Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste…
— Tämä oikeinkirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on järjestysintoni silloin-tällöin. No niin, löysin rakkauskirjeen, jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikeinkirjoituksen veroinen. Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa niinkuin madame Sévigné. Jätin hänet yhtäkkiä. Lukiessani tänään uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi oli todenteolla minuun rakastunut.
— Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?…