— Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Mutta holhoojani ei antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä — sanoi hän — nuori mies, jolla on paljon rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.
— Ja mihin tuo nainen on joutunut?…
— En tiedä?… Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.
— Auguste… jos se olisi totta, niin te ette voisi olla noin huoleton.
— No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään kunniallisen miehen kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle pienet myötäjäiset.
— Kuinka hyvä te olette!… Mutta miksi tahdotte näyttäytyä häijynä?
— Oh, minä olen sangen hyvä… Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin rakasti.. Mutta silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta naurettavan muodon alta.
— Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut mustasukkainen… Me naiset olemme hienotunteisempia kuin te, ja me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä uskossa vai teeskenteleekö hän rakkautta, jota ei tunne.
— Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja yksinkertaisten käsiin!
Näin sanoessaan hän silmäili etruskilaista vaasia, ja hänen silmissään sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan huomannut.