— No niin! Te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juaneja. Te kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.
— Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, ettei meidän ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuollut koskemattomana ja marttyyrina…
— Massigny? Mutta eihän hän ollut niin kovin typerä; ja onhan niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu Massignysta… Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai miten?
— Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.
— Palattuaan Italiasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä. He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka hän sentään oli ostanut Schrothilta, ja puhui minulle musiikista ynnä maalaustaiteesta ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä päivänä hän lähetti minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa hän sanoi minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; senvuoksi hän juuri halusi rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle. Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny. »Minäpä luen teille erään rakkaudentunnustuksen, jonka tänä aamuna sain», virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!…
Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen kreivittären käteen hän kostutti sitä suuteloillaan ja kyynelillään. Matilde oli suuresti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: »Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi!» Vihdoin hän nousi seisoalleen. Hän loisti ilosta. Tällä hetkellä hän oli onnellisempi kuin sinä päivänä, jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: »Minä rakastan teitä.»
— Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän: kaksi päivää olen sinua epäillyt… enkä ole koettanut saada sinulta selitystä…
— Sinä epäilit minua!… Ja mistä!
— Voi, minä olen kurja raukka!… Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignyta ja…
— Massignyta! — ja kreivitär purskahti nauramaan, mutta kävi pian taas totiseksi. — Auguste, sanoi hän, oletteko todellakin niin hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte sitä minulta!