Ja kyynel kierteli hänen silmissään.
— Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.
— Kuinka en antaisi anteeksi, rakas ystäväni…
Mutta salli minun ensin vannoa…
— Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, älä sano siitä mitään enää…
— Mutta mistä taivaan nimessä sinä olet tullut epäilemään tuollaista mahdottomuutta?
— En mistään, en mistään, ainoastaan kirotut aivoni… ja… näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan Massignylta…
Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten hän huudahti nauraen:
— Minun etruskilainen vaasini! Tuo etruskilainen vaasini!
Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi: