— Minä en hellitä sinua, ennenkuin olet antanut anteeksi minulle.
— Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi syleillen; — kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.
Irrottautuen sitten Augusten syleilystä hän tarttui etruskilaiseen vaasiin ja viskasi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen taistelu Kentauria vastaan.)
Saint-Clair oli muutamia tunteja maailman häpeisin ja onnellisin mies.
* * * * *
— Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onko se uutinen todenperäinen?
— Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.
— Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.
— Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa väärässä, mutta tahtovansa mieluummin kestää Thémines'in taisteluinnon kuin pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvalla, kuka ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'iä ensimäiseksi. Thémines laukaisi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäri ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen usein huomannut luodin lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka aina tietää kuolemaa.
— Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?