Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.
Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi ujona edessäni.
Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"
Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä, morsiamenkasvot painuksissa.
Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut tapahtua näinä kahdeksana vuotena?
Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme. Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki edessään Afganistanin jylhät vuoret.
Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni onneksi!"
Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.