"Eilen, illalla", vastasi hän, "minut päästivät vankilasta".
Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.
"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"
Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin, huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa näet oli ollut ja mennyt.
Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään ketään tänään."
Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.
Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne hänelle?"
Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! — Teillä on pieni tyttö; minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon hedelmiä teidän lapsellenne — en tee sitä hyötyäkseni."
Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.
Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli, hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin… Mutta ei, enhän minä ollut häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.