Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen häiriytymättä.
Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla, tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä. Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa, sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme illalla.
Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.
Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan, ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä. Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden, pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"
Rahmun tuomittiin murhayrityksestä useiksi vuosiksi vankeuteen.
Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa. Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää juttelimme toistemme kanssa.
Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin häitä. Ne piti vietettämän pudzha-juhlan aikana. Durgan palatessa Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää isänkoti varjoon.
Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään. Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.
Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan. Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun, kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.
"Milloin olet tullut, Rahmun?" kysyin minä häneltä.