Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"
Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!" Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.
Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"
Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"
Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain, kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä ystävänsä yhtyi samaan iloon.
Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle, missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti tasankomaata. Minä näin… Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua "varomaan tuota miestä".
Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä huolellisesti silmällä.
Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.
Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien keskuudessa oli vallalla orjuus?
Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä mukanansa pienen lapsen?