Tehdessään lähtöä hän kysyi: "Entä missä on pikku tyttö, hyvä herra?"
Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja toimitin hänet huoneeseen.
Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.
Se oli heidän ensimmäinen kohtauksensa.
Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?" kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan ja pisti sen taskuunsa.
Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon puolen rupian rahan?"
"Kabyliwalla sen minulle antoi", vastasi Mini mielissään.
"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"
Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.
Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät ystävykset.