Niin kului neljä tai viisi vuotta. Hänen kumppaninsa kyselivät häneltä alinomaa: "Kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa?" Ja bramaaninpoika koulusta palatessaan virkkoi murheellisena prinsessalle: "Minun toverini kyselevät aina, kuka on se nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa, ja minä en tiedä heille mitään vastata. Sanohan, sano minulle kuka olet!"
Prinsessa vastasi: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Ja bramaaninpoika kysyi joka päivä uudelleen: "Kuka sinä olet?" Ja prinsessa vastasi yhä: "Jääköön toistaiseksi. Minä sanon sen sinulle tuonnempana." Niin kului jälleen neljä tai viisi vuotta.
Vihdoin bramaaninpoika kävi kovin kärsimättömäksi ja sanoi: "Kaunis nainen, ellet tänään minulle sano, kuka olet, niin minä lähden pois tästä seitsensiipisestä palatsista." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle varmaan huomenna."
Seuraavana päivänä, koulusta palattuansa, bramaaninpoika pyysi: "Sanohan minulle nyt kuka olet." Prinsessa vastasi: "Minä sanon sen sinulle illallisen jälkeen, kun olet vuoteessasi."
Bramaaninpoika sanoi: "Hyvä on", ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan. Ja prinsessa puolestaan sirotteli valkoisia kukkia kultaiselle vuoteelle, sytytti kultaisen lampun, jossa paloi tuoksuva öljy, pukeutui ihmeen kauniiseen siniseen pukuun ja alkoi laskea tunteja yötä odottaessaan.
Päätettyään sinä iltana ateriansa, jota oli kiihtymyksensä vuoksi tuskin ollenkaan voinut nauttia, hänen puolisonsa, bramaaninpoika, astui makuukammioon kultaisen vuoteen luo, jolle oli kukkia siroteltu, ja virkkoi itsekseen: "Tänä yönä minä varmaankin saan tietää, kuka on se kaunis nainen, joka asuu seitsensiipisessä palatsissa."
Prinsessa aterioi siitä, mitä hänen puolisonsa oli jättänyt, ja astui verkalleen makuukammioon. Hänen oli sinä yönä vastattava kysymykseen, kuka oli se kaunis nainen, joka asui seitsensiipisessä palatsissa. Ja kun hän asteli vuoteen luo sitä sanomaan, hän näki kukista madelleen esiin käärmeen, joka oli purrut bramaaninpoikaa. Hänen poika-puolisonsa lepäsi kukkavuoteessa kasvot kuoleman kalventamina.
Sydämeni lakkasi äkkiä sykkimästä, ja minä kysyin tukahtunein äänin:
"Entä sitten?"
Mummo sanoi: "Sitten…"
Mutta mitäpä hyödyttäisi enää tarinaa jatkaa? Se vain johtaisi meidät yhä mahdottomampiin asioihin. Seitsenvuotias poikanen ei tietänyt, että jos kuoleman jälkeen onkin jokin "Entä sitten?" kukaan isoäidin isoäiti ei kykene meille siitä mitään kertomaan.