Me olimme palaamassa Kalkuttaan lomaretkeltämme, sukulaiseni ja minä, kun kohtasimme miehen junassa. Puvun ja käyttäytymisen nojalla pidimme häntä aluksi sisämaan muhamettilaisena, mutta hänen puheensa sai meidät ihan ymmälle. Hän jutteli kaikista asioista niin varmasti, että olisi luullut kaikkien olioiden ylimmän ohjaajan aina ja kaikissa tehtävissään kysyneen hänen neuvoansa. Siihen saakka me olimme olleet aivan onnelliset, koska emme tietäneet salaisten ja suunnattomien voimien olevan vaikuttamassa, emme tietäneet, että venäläiset olivat edenneet lähimpään läheisyyteemme, että englantilaisilla oli syvällekäypiä ja salaisia poliittisia suunnitelmia ja että kotimaisten johtajien kesken vallitseva sekaannus oli yltynyt ylimmilleen. Mutta uusi ystävämme lausui ovelasti hymyillen: "Taivaassa ja maan päällä sattuu enemmän asioita kuin sinun sanomalehtesi tietävät kertoa, Horatio." Kun emme olleet milloinkaan ennen olleet poissa kotoa, niin tämän miehen käytös sai meidät sanattoman ihmettelyn valtaan. Olipa puheenaihe miten mitätön tahansa, hän vetosi aina tieteeseen tai selitteli pyhiä kirjoja tai lausueli jonkun persialaisen runoilijan säkeitä, ja koska me emme voineet väittää tuntevamme tiedettä enempää kuin pyhiä kirjoja tai persialaisia runoilijoita, niin häneen kohdistuva ihailumme yhä lisääntyi, ja sukulaiseni, teosofi, uskoi ihan varmasti, että matkakumppanimme yliluonnollisen innoituksen lähteenä oli jokin ihmeellinen "magnetismi", "salakyky", "astraaliruumis" tai muu sentapainen. Hän kuunteli merkillisen seuralaisemme huulilta putoelevia kaikkein kuluneimpiakin lausumia hartaan ihastuksen vallassa ja merkitsi salavihkaa muistiin mitä hän sanoi. Minusta näytti siltä, kuin tuo erinomainen mies olisi sen huomannut panematta sitä kumminkaan yhtään pahaksensa.
Saavuttuamme asemalle, jossa meidän oli vaihdettava junaa, me keräännyimme odotushuoneeseen. Oli ilta, kello kymmenen, ja kun kuulimme junan todennäköisesti melkoisesti myöhästyvän, koska radalla oli sattunut jokin häiriö, minä aioin kääriytyä peitteeseeni paneutuakseni mukavasti torkkumaan, kun tuo merkillinen henkilö alkoi levollisesti kertoella seuraavaa tarinaa. Nukkumisestani ei sinä yönä tietenkään tullut mitään.
— Kun olin eräiden hallinnollisia kysymyksiä koskevien erimielisyyksien vuoksi luopunut toimestani Dzhunagarhissa ja astunut Haiderabadin Nizamin palvelukseen, niin minä, tarmokas nuori mies, jouduin kohta puuvillatullin kerääjäksi Baritshiin.
Baritsh on viehättävä paikkakunta. Sustajoki kiiriskelee hilpeästi kohisten kivisessä uomassaan ja karkelee sitten kuin taitava tanssijatar halki autioiden kukkuloiden juurella lepäävän metsän. Sadanviidenkymmenen askelman muodostamat portaat kohoavat virrasta, ja portaiden laella, virran partaalla ja kukkulain juurella, sijaitsee yksinäinen marmoripalatsi. Koko ympäristössä ei ole yhtäkään ihmisasuntoa — Baritshin kylä ja puuvillatori ovat etäällä.
Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten keisari Mahmud Shah II rakennutti tämän yksinäisen palatsin upeaksi huvilinnaksensa. Hänen aikanansa kohosi sen puiston altaista ruusuvesisuihkuja, ja vihman viilentämien salien marmoripermannoilla istui persialaistyttöjä, jotka ennen kylpyyn astumista päästivät hiuksensa hajalleen ja polskuttelivat hempein paljain jaloin altaiden kirkasta vettä samalla laulaen kitaran säestäminä viinimäkiensä ghazeleita.
Suihkulähteet eivät enää heitä ilmoille helmisadettansa, laulut ovat vaienneet, valkoiset jalat eivät enää soreasti astele lumenkarvaisella marmoripinnalla. Nykyjään palatsi on vain etäinen ja autio asuinpaikka meidänlaisillemme verojenkeräilijöille, jotka huokailevat yksinäisyyden ahdistamina ja joilta puuttuu naisten seura. Toimistoni vanha virkailija Karim Khan moneen kertaan varoitti minua sinne asettumasta. "Päivän aikaan voitte siellä oleskella, jos haluatte", sanoi hän, "mutta älkää milloinkaan jääkö sinne yöksi". Minä vain naurahdin hänen neuvollensa. Palvelijat ilmoittivat suostuvansa olemaan siellä työssä pimeäntuloon saakka, mutta poistuvansa yöksi. Minä en suinkaan ollut pahoillani. Talo oli niin huonossa maineessa, etteivät varkaatkaan rohjenneet sitä lähestyä pimeässä.
Aluksi minua aution palatsin yksinäisyys ahdisti kuin painajainen. Minä pysyttelin kauan työpaikassani askarrellen mahdollisimman kauan, palasin sitten illalla asuntooni ihan uupuneena, menin makuulle ja nukahdin.
Ei ollut kulunut viikkoakaan, kun paikka alkoi vaikuttaa minuun oudon lumoavasti. Asiaa on vaikea kuvailla ja vaikea on saada sitä uskottavaksi, mutta minusta tuntui siltä, kuin koko rakennus olisi elävän olennon tavoin hitaasti ja huomaamatta minua itseensä sulattanut.
Se oli kenties alkanut jo silloin, kun ensimmäisen kerran taloon astuin, mutta minä muistan aivan selvästi päivän, jona tulin siitä tietoiseksi.
Oli alkukesä, ja kun markkinat olivat hiljaiset, ei minulla ollut paljoa tekemistä. Hieman ennen auringonlaskua minä istuin nojatuolissa lähellä vedenrajaa portaitten alapäässä. Susta oli painunut syvälle uomaansa, toisella rannalla hohteli leveä hiekkasarka illan väreissä, tällä puolella välkkyi somerikko kirkkaan, matalan veden pohjalta. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja tyyni ilma oli täynnä läheisillä kukkuloilla kasvavien maustepensaiden huumaavia tuoksuja.