Auringon painuttua huippujen taakse laskeutui päiväisen näyttämön eteen pitkä tumma esirippu, ja välilläolevat kukkulat lyhensivät sitä aikaa, jolloin auringon mailleen mennessä valo ja varjo yhtyvät toisiinsa. Minä ajattelin lähteä ratsastamaan ja olin juuri nousemassa, kun kuulin askeleita takaani. Käännyin katsomaan, mutta siellä ei ollut ketään.
Kun sitten jälleen istuuduin otaksuen asian aistinharhaksi, kuulin lukuisia askeleita, ikäänkuin suuri joukko ihmisiä olisi rientänyt portaita alas. Koko ruumiissani tuntui omituinen ihastuksen väristys, johon sekaantui hieman pelkoa, ja vaikka silmieni edessä ei ollutkaan yhtään hahmoa, minä sittenkin olin näkevinäni hilpeän neitosparven laskeutuvan portaita aikoen painua Sustaan kylpemään kesäisenä iltana. Laakson, virran ja palatsin tyyntä rauhaa ei rikkonut yksikään ääni, mutta minä kuulin ihan selvästi tyttöjen raikkaan ja iloisen naurun, joka helisi kuin sadaksi suihkuksi hajoava veden syöksy heidän kiitäessään nopeasti ja leikkisästi toisiansa takaa-ajaen ohitseni virralle minua ollenkaan havaitsematta. Samoinkuin he olivat minulle näkymättömät, samoin olin ilmeisesti minäkin näkymätön heille. Virta oli aivan tyyni, mutta minä tunsin, kuinka sen rauhallista, kirkasta pintaa yht'äkkiä rikkoivat monet käätyhelyiset käsivarret, kuinka neitoset nauraen pirskoittelivat toisiaan vedellä ja kuinka soreiden uiskentelijoiden jalat kohahduttivat pieniä aaltoja helmeileväksi pärskeeksi.
Sydämeni sylkähti — en tiedä, johtuiko liikutus pelosta vai ilosta vaiko uteliaisuudesta. Minun teki kovin mieleni nähdä heidät selvemmin, mutta silmäni eivät erottaneet mitään. Minä ajattelin voivani kuulla kaikki mitä he sanoivat, kunhan tarkoin kuuntelisin, mutta miten kuuloani jännitinkin, en kuullut muuta kuin sirkkain sirityksen metsästä. Tuntui siltä, kuin olisi edessäni riippunut puolenkolmattasadan vuoden tiheä esirippu, ja minä olisin kovin mielelläni kohottanut vapisevin käsin sen jotakin kulmaa ja tähystänyt sen taakse, vaikka toisella puolella oleva seura olikin ihan pimeän peitossa.
Illan painostavan liikkumattomuuden mursi äkillinen tuulenpuuska, Sustan tyyni kalvo värähteli ja kähertyi kuin vedenneidon tukka, ja samassa kuului illan hämyyn kietoutunut metsä huokaavan, ikäänkuin olisi havahtunut synkästä unesta. Olipa se todellisuutta tai pelkkää unennäköä, joka tapauksessa tuo kaukaisesta, puolenkolmatta sadan vuoden takaisesta maailmasta heijastuva silminsaavuttamaton kangastus yht'äkkiä jälleen hävisi. Ne salaperäiset hahmot, jotka olivat nopein, ruumiittomin askelin ja äänekkäästi, mutta kuulumattomasti nauraen kiitäneet ohitseni ja syöksyneet virtaan, eivät tulleet takaisin vääntäen vettä kosteista vaatteistansa. Niinkuin tuulenhenki häivyttää tuoksun, hajoitti heidät yksi ainoa kevään henkäys.
Sitten minä aloin kovin pelätä, että Runotar oli käyttänyt hyväkseen yksinäisyyttäni ja ottanut minut valtoihinsa — se noita oli nähtävästi tullut tuhoamaan minua miesparkaa, jonka oli hankittava elatuksensa puuvillatullin keräilijänä. Minä päätin nauttia vankan illallisen, sillä tyhjä vatsa se helposti joutuu kaikenlaisten parantumattomien sairauksien uhriksi. Minä kutsuin keittäjäni ja käskin hänen valmistaa runsaan, upean moghlai-illallisen, josta ei pitänyt puuttuman mausteita eikä rasvaa.
Seuraavana aamuna koko juttu tuntui minusta pelkältä kuvitelmalta. Kevein mielin minä otin päähäni sahibien yleisesti käyttämän sola-hatun ja lähdin työmaalleni. Sinä päivänä minun piti kirjoittaa kertomus neljännesvuoden aikaisesta toiminnastani, joten otaksuin palaavani kotiin vasta myöhään illalla. Mutta jo ennen pimeäntuloa minua veti omituisesti asuntooni — en tiedä mikä — minusta tuntui siltä, että siellä kaikki odottivat ja etten saanut viipyä kauemmin. Niinpä jätinkin työni keskeneräiseksi, otin sola-hattuni, säikyttelin pimeätä autiota tietä kolisevilla rattaillani ja saavuin avaraan palatsiin, joka hiljaisena seisoi kukkulain kupeella.
Ensimmäisessä kerroksessa portaat johtivat erittäin tilavaan eteissaliin. Sen laajat, koristellut holvit lepäsivät kolmen tanakkain pylvästen muodostaman kannaterivin varassa huokaillen öin päivin omaa ääretöntä yksinäisyyttänsä. Päivä oli vast'ikään sammunut, ja lamppuja ei ollut vielä sytytetty. Kun avasin oven, tuntui sisäpuolella syntyvän ankara kiire, ikäänkuin ihmisjoukko olisi hämmentyneenä hajaantunut ja rientänyt pakoon ovista ja ikkunoista, käytävien, kuistikoiden ja toisten huoneiden kautta.
Kun en nähnyt ketään, seisoin siinä ihan hämmästyneenä, jonkinlaisen hurmioisen riemun jäykistäessä tukkaani ja heikon, aikojen kuluessa melkein olemattomiin häipyneen ruusuöljyn- ja voiteidentuoksun viipyessä sieraimissani. Seisoessani avaran, aution salin pimeässä nurkassa noiden vanhojen pylväiden välissä minä kuulin suihkulähteiden veden solisevan marmoripermannolle, kuulin omituisesti soivan kitaran, korujen helinän ja nilkkatiukujen kilinän, kuulin tuntien kulumista osoittavien kellojen lyönnit, tuulen häilyttämien kristalliriipukkeiden ja -kruunujen hiljaisen helkkeen, käytävissä häkeissään olevien satakielien laulun, puutarhassa asustavien haikaroiden raksutuksen, ja kaikki tuo kietoi minut ihmeelliseen, ylimaalliseen musiikkiin.
Sitten minä jouduin sellaisen loihdun valtoihin, että tämä käsinkoskematon, luoksepääsemätön, tähän maailmaan kuulumaton ilmestys tuntui minusta ainoalta todelliselta — ja kaikki muu pelkältä unennäöltä. Että minä, Sridzhut Se-ja-se, autuaasti kuolleen Sen-ja-sen vanhin poika, nautin neljänsadanviidenkymmenen rupian suuruista kuukauspalkkaa suorittaessani velvollisuuksiani puuvillatullien kokoojana ja että minä joka päivä ajoin työmaalleni kevyissä vaunuissa, lyhyeen nuttuun ja sola-hattuun puettuna, tuntui minusta niin hämmästyttävän naurettavalta harhakuvitelmalta, että purskahdin raikuvaan nauruun seisoessani siinä pimeässä, avarassa ja äänettömässä salissa.
Samassa saapui palvelijani, palava öljylamppu kädessään. En tiedä, pitikö hän minua mielettömänä, mutta minulle itselleni selvisi äkkiä, että tosiaankin olin Sridzhut Se-ja-se, Sen-ja-sen edesmenneen henkilön poika. Vain runoilijamme, suuret ja pienet — niin ajattelin — voivat sanoa, onko jossakin maanpiirissä tai sen ulkopuolella sellainen olopaikka, jossa näkymättömät suihkukaivot lakkaamatta solisevat ja näkymättömien keijukaissormien soittelemat kitarat helkkävät ikuisia sopusoinnun säveliä, mutta joka tapauksessa oli varmaa, että minä keräilin tullimaksuja Baritshin puuvillamarkkinoilla ansaiten siten neljänsadanviidenkymmenen rupian palkan kuukaudessa. Minä nauroin kovin hilpeästi merkilliselle päähänpistolleni istuessani telttapöytäni ääressä lukien sanomalehteä öljylampun valossa.