Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.
Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.
Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."
Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut
vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä.
Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi:
"Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."
Anukul huudahti: "Hyvä Jumala! Mitä? Missä hän onkaan?"
Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne ylihuomenna."
Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen Phailnaa kädestä.
Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu. Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.
Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia todisteita?"
Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne, eikä kukaan muu maailmassa."