Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden. Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi — mistäpä olisi Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?
"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä tänne".
"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"
Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."
Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".
Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.
"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen teki Jumala."
Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti vierittää syytä Jumalan hartioille.
"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."
Raitsharan nousi ja virkkoi: "En minä sitä tehnyt."