"Kuka sitten?" kysyi Anukul.
"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.
Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.
Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni kuukausieläke."
Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien ihmisten joukkoon.
Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään Raitsharan-nimistä henkilöä.
KORTTIEN KUNINGASKUNTA
I
Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet. Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat hovikortit.
Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua korkeain hovikorttien rinnalla.