Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!
VI
Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.
Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain —" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.
Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.
Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.
Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.
Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.
VII
Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.