V
Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.
Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.
"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."
Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."
Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:
"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"
Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."
Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"
Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.