Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.
Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'
Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.
Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.
Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.
Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.
Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.
Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.
Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.
Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.