"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät.
Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."
Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat yleisesti tunnetut."
Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään eroa."
Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"
Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.
Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja murheeni miestäni eikä heitä.
Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.
Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.
Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne nauttia."
Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne — pullot, jauheet, määräykset ja kaikki — ja viskasin ne kaivoon!