Kerran olin isäni mukana Ganges-virralle tehdyllä venhematkalla. Hänen kirjojensa joukossa oli vanha Fort William-painos Dzhajadevan Gita Govinda-teosta. Se oli painettu bengalinkielen kirjakkeilla. Säkeitä ei ollut painettu eri riveihin, vaan ne jatkuivat suorasanaisen esityksen tavoin. Minä en silloin vielä ymmärtänyt sanskritia, mutta monet sanat olivat minulle bengalinkielen nojalla tuttuja. En osaa sanoa, kuinka moneen kertaan luin tuon Gita Govindan. Muistan vielä hyvin tämän säkeen:
"Metsän pirtissä pienoisessa he viettivät yönsä."
Se toi mieleeni epämääräisen kauneuden tuoksua. Yksi ainoa sanskritin sana nibhrita-nikuñdzha-griha, joka merkitsee yksinäistä metsäpirttiä, oli minulle täysin riittävä.
Minun oli pakko itse ottaa selkoa Dzhajadevan taitehikkaan monimutkaisesta runomitasta, koska säkeitten leikkauskohdat olivat hävinneet painoksen kömpelössä suorasanaisessa esityksessä. Ja tuo selonotto minua kovin ilahdutti. Minä en tietenkään voinut täysin ymmärtää Dzhajadevan ajatuksia, olisipa tuskin oikein väittää, että niitä osittainkaan ymmärsin. Mutta sanojen sointuisuus ja runomitan rytmikäs juoksu loihtivat mieleeni ihmeen kauniita kuvia, joiden vuoksi jäljensin koko teoksen itseäni varten.
Samoin kävi, kun minä hieman vanhemmaksi ehdittyäni luin erään säkeen Kalidasan Sodanjumalan syntymästä. Säe liikutti minua kovin, vaikka ainoat sanat, joiden merkityksestä sain selkoa, olivat nämä: "tuuli, joka kantaa siivillänsä Mandakinin pyhien, putoavien vesien vihmasumua ja värisyttää deodarin lehvistöä —". Nämä muutamat sanat herättivät minussa harrasta halua saada kokea koko teoksen kauneuksia. Kun minulle myöhemmin eräs kirjanoppinut sanoi, että seuraavilla riveillä tuuli "halkoi riikinsulkatöyhtöä intomielisen metsästäjän päälaella"; niin tämän viimeisen kuvan mitättömyys herätti minussa pettymystä. Olin ollut paremmassa asemassa silloin, kun olin luottanut omaan mielikuvitukseeni säkeistöä täydentäessäni.
Jokainen varhaisen lapsuutensa muistelija varmaan myöntää, etteivät hänen suurimmat voittonsa olleet hänen parhaimmin ymmärtämiänsä asioita. Meidän kathakamme[14] tietävät hyvin tuon totuuden. Senvuoksi heidän kertomansa sisältääkin aina hyvän joukon soinnukkaita sanskritin sanoja ja ylen hämäriä viittailuja, joita ei ole ajateltukaan yksinkertaisten kuulijoiden täysin ymmärrettäviksi, vaan joiden yksinomaisena tarkoituksena on vaikuttaa suggestiivisesti.
Sellaisen suggestion arvoa ei pitäisi suinkaan halveksia niidenkään, jotka mittaavat kasvatusta aineellisten voittojen ja häviöiden nojalla. He yrittävät aina tehdä tiliä siitä, missä määrin oppilaat kykenevät toistamaan jokaista heille jaettua opetuksen annosta. Mutta lapset, samoinkuin kaikki ne henkilöt, joita ei ole opetuksella kyllästetty ja kyllästytetty, elävät vielä alkuautuuden tilassa, missä tietoa saavutetaan jokaista tiedon askelta nimenomaisesti tajuamatta. Vasta sitten, kun tuo paratiisi on menetetty, tulee se paha päivä, jona kaikki on ymmärrettävä. Se tie, joka johtaa tietoon välttäen ymmärtämisen autioita polkuja, on kuninkaallinen tie. Sen sulkeuduttua maailman markkinahyörinä tosin voi jatkua kuten ennenkin, mutta avoimen meren rannalle ja vuoren korkealle huipulle ei kulku silloin enää johda.
Jos siis, kuten sanoin, en sillä iällä voinutkaan tajuta gajatri-tekstini täyttä merkitystä, oli minussa jotakin, joka tuli toimeen ilman täyttä ymmärtämistä. Mieleeni muistuu, kuinka eräänä päivänä, kun istuin kouluhuoneemme nurkassa sementtipermannolla tekstiin syventyen, silmiini yht'äkkiä tulvahtivat kyynelet. Minä en tietänyt, mitä nuo kyynelet merkitsivät, ja ankarassa ristikuulustelussa minä olisin luultavasti antanut selityksen, joka ei olisi mitenkään gajatriin liittynyt. Tajunnan syvyyksissä tapahtuvat asiat näet eivät aina selviä sillekään, jonka tyyssija on saman tajunnan pinnalla.
14