Tapahtuneen pyhän toimituksen jälkeen minun ajeltu pääni aiheutti minulle suurta huolta. Vaikka eurasialaiset koulupojat osoittavatkin lehmälle kaikkea sille kuuluvaa arvonantoa, jättää heidän bramaaneihin kohdistuva kunnioituksensa, kuten tiedetään, paljonkin toivomisen varaa. Niinpä olikin varmaa, että meidän ajellut päämme joutuisivat maalitauluksi, johon he suuntaisivat ivansa nuolet, ehkäpä vielä toisenlaisiakin heittoaseita. Tuon mahdollisuuden minua parhaillaan huolestuttaessa minut kutsuttiin eräänä päivänä isäni luo. Isä kysyi minulta, tekikö mieleni lähteä hänen mukanansa Himalajan vuoristoon. Bengalin akademiasta Himalajan vuoristoon! Tahdoinko? Ah, kunpa olisin voinut ilmaista riemastustani huutaa kajahduttamalla niin että taivaat olisivat haljenneet, jotta hän olisi aavistanut, kuinka kovin tahdoin!
Lähtöpäivänämme isä tapansa mukaan kokosi perheen rukoussaliin jumalanpalvelukseen. Kosketettuani kunnioittavasti vanhempien sukulaisteni jalkoja minä nousin vaunuihin isäni keralla. Ensi kerran eläessäni olin saanut ylleni täyden vaateparren. Isäni itse oli valinnut kuosin ja värin. Kullalla kirjailtu samettipäähine täydensi asuni. Sitä minä kuitenkin kannoin kädessäni, koska minua epäilytti, kuinka se sopisi minun hiuksettoman pääni yhteyteen. Kun astuin vaunuihin, niin isäni käski minua laskemaan sen päähäni, joten ei ollut muuta neuvoa. Hänen silmäillessään toisaalle minä otin sen päästäni; hänen kääntyessään minuun päin minun täytyi aina asettaa se takaisin päähäni.
Isäni oli erittäin täsmällinen kaikissa toimissaan ja määräyksissään. Hän ei mielellään jättänyt mitään asiaa epäselväksi tai epämääräiseksi eikä sietänyt minkäänlaista huolimattomuutta tai hutiloimista. Hänellä oli tarkoin määrätty sääntökokoelmansa, jonka nojalla hän järjesti suhteensa toisiin henkilöihin. Siinä suhteessa hän erosi useimmista maanmiehistänsä. Meidän toisten mielestä ei säällinen huolimattomuus siinä suhteessa ollut lainkaan haitaksi; mutta hänen kanssaan seurustellessamme meidän täytyi olla erittäin varuillamme. Hän ei niinkään moittinut kulloistakin asiaa sinänsä kuin sitä seikkaa, ettemme täyttäneet omaa mittaamme.
Isälläni oli myös tapana harkita jokaista yksityiskohtaa myöten se, mitä suunnitteli suoritettavaksi. Jos oli järjestettävä jokin juhlallinen tilaisuus, johon hän itse ei voinut ottaa osaa, niin hän ajatteli ja määräsi ennakolta jokaisen esineen paikan, mainitsi kullekin meistä kuuluvat velvollisuudet, kunkin vieraan istumasijan, mitään seikkaa unohtamatta. Jälkeenpäin hän tiedusteli asiaa kultakin erikseen ja sai siten täydellisen vaikutelman koko tilaisuudesta. Minun ollessani hänen kanssaan matkalla hän määräsi minulle mitä tarkimmat käyttäytymisohjeet jättämättä minkäänlaista pujahduspaikkaa, vaikka muuten sallikin minun huvittaa itseäni miten hyväksi näin, ollenkaan ajattelematta minua siinä suhteessa häiritä.
Ensimmäisenä pysähdyspaikkana, jossa meidän oli määrä viipyä muutamia päiviä, oli Bolpur. Satja oli ollut siellä hieman aikaisemmin vanhempiensa kanssa. Kukaan jossakin määrin itsetietoinen nykyaikainen lapsi ei olisi uskonut niitä matkakertomuksia, joita hän meille palattuansa esitti. Mutta meidän laita oli toisin: meillä ei ollut mitään tilaisuutta oppia vetämään rajaviivaa mahdollisen ja mahdottoman välille, Mahabharatamme ja Ramajanamme eivät antaneet meille siinä suhteessa minkäänlaista opastavaa vihjettä. Ei meillä ollut myöskään kuvitettuja lastenkirjoja osviittanamme. Me opimme tuntemaan kaikki maailmaa vallitsevat järkkymättömät lait vasta sitten, kun törmäsimme niihin.
Satja oli meille kertonut, että junanvaunuun astuminen on kamalan vaarallinen asia, ellei henkilö ole aivan erinomaisen tottunut — pieninkin erehdys ja mies oli mennyttä. Ja sitten, junaan päästyä, piti kaikin voimin pidellä kiinni istuimestansa, koska lähtötempaus oli niin hirmuinen, ettei muuten tietänyt, minne sinkoaisi. Niinpä olinkin ankarassa jännityksessä, kun saavuimme asemalle. Me pääsimme kuitenkin vaununosastoomme niin helposti, että minä varmasti tunsin pahimman olevan minua odottamassa. Ja kun sitten vihdoin lähdimme liikkeelle sanomattoman leppoisesti, ilman seikkailun häivääkään, niin minä tunsin itseni kiusallisen pettyneeksi.
Juna kiiti eteenpäin. Avarat vainiot ja niitä reunustavat sinisenharmaat puut, joiden varjossa kylät lepäsivät, sulautuivat taaksemme jääden kuvavirraksi, joka häipyi kangastuksena näkyvistä. Oli ilta, kun saavuimme Bolpuriin. Kantotuoliin noustessani minä suljin silmäni. Minä tahdoin säilyttää ihmeellisen näyn kaikessa kauneudessaan voidakseni kehitellä sen valvovien silmieni nähtäväksi aamun valossa. Minä pelkäsin vaikutelman tuoreuden katoavan, jos yrittäisin epämääräisessä hämärässä nähdä sitä häipyvinä vilahduksina.
Päivänkoitteessa herätessäni sydämeni vavahteli valtavaa odotusta ja jännitystä. Edeltäjäni oli minulle kertonut, että Bolpurissa oli jotakin sellaista, mitä ei löytynyt mistään muualta koko maailmasta. Se oli päärakennuksesta palvelijain asumuksiin johtava tie, joka ei ollut millään tavoin katettu, mutta jota pitkin kävellessään ei tarvinnut pelätä yhdenkään sadepisaran tai auringonsäteen kosketusta. Minä lähdin etsimään tuota ihmeellistä tietä, mutta lukija ei varmaankaan kummastele, kun sanon, etten ole sitä vieläkään löytänyt.
Kaupungin lapsena minä en ollut milloinkaan nähnyt riisipeltoa ja olin maalannut mielikuvitukseni kankaalle erittäin viehättävän kuvan paimenpojista, joista olimme lukeneet. Satja oli minulle kertonut, että Bolpurissa olevaa taloamme ympäröivät tuleentuvat riisipellot ja että jokapäiväisenä askareena oli leikkiminen paimenpoikien keralla, riisin poimimisen, keittämisen ja syömisen muodostaessa huvin ytimen. Minä silmäilin ylen uteliaana ympärilleni. Mutta missä, ah missä olikaan riisipelto tällä karulla nummella? Paimenpoikia saattoi jossakin olla, mutta kuinka voisikaan heidät erottaa muista pojista?
En kumminkaan tarvinnut pitkää aikaa lakatakseni kaipaamasta mitä en nähnyt — se, mitä näin, riitti minulle hyvinkin! Täällä eivät olleet palvelijat käskijöinä, ja ainoa minua piirittävä kehä oli sininen taivaanranta, jonka näiden autioiden tienoiden jumalatar oli piirtänyt niiden ympärille. Siinä kehässä minä sain liikkua mielin määrin.