Todennäköisesti minua järjestykseen totuttaakseen isäni jätti haltuuni pienen rahasumman vaatien minua tekemään sen käyttelemisestä tiliä. Sitäpaitsi hän antoi toimekseni arvokkaan kultakellonsa vetämisen. Hän jätti ottamatta huomioon vahingonvaaran pitäessään silmällä minun vastuuntuntoni kehittelemistä. Kun olimme yhdessä aamukävelyllämme, hän käski minua antamaan almun jokaiselle kohtaamallemme pyytelijälle. Mutta minun tilini ei tahtonut milloinkaan pitää paikkaansa. Eräänä päivänä oli kuluttamani määrä suurempi kuin saamani summa.
"Minun täytyy tosiaankin tehdä sinut rahastonhoitajakseni", virkkoi isäni. "Raha näyttää sinun hallussasi lisääntyvän."
Hänen kelloansa minä vedin niin väsymättömän innokkaasti, että se oli pian lähetettävä Kalkuttaan kellosepän käsiteltäväksi.
Tässä muistuu mieleeni se myöhempi aika, jolloin tilan hoitaminen uskottiin minulle ja minun täytyi jokaisen kuun toisena tai kolmantena päivänä esittää silloin jo heikkonäköiselle isälleni tiliasema. Minun oli ensin luettava hänelle kaikki yleissummat, ja jos jokin herätti hänessä epäilyksiä, niin hän tiedusteli yksityiskohtia. Jos yritin nopeasti liukua jonkin erän ohi, jota pelkäsin hänen moittivan, tai yritin sitä salata, niin se tuli välttämättä ilmi. Senvuoksi olivatkin kuukauden ensimmäiset päivät minulle aina kovin huolestuttavat.
Kuten jo mainitsin, oli isäni tapana pitää kaikki selvänä mielessään — olipa sitten kysymys tilieristä tai juhlien järjestämisestä bai omaisuuden lisäämisestä tai vaihtamisesta. Hän ei ollut vielä nähnyt Bolpurin uutta rukoussalia, mutta oli kaikkia yksityiskohtia myöten jo siihen tutustunut niiden tietojen nojalla, joita jokaisen Bolpurissa-kävijän oli hänelle annettava sieltä palattuansa. Hänellä oli erinomainen muisti: kun hän kerran oli asian käsittänyt, se ei milloinkaan häneltä unohtunut.
Isäni oli omistamaansa Bhagavadgitan painokseen merkinnyt ne säkeet, joista erikoisesti piti. Hän pyysi minua jäljentämään ne hänelle, samoin niihin kuuluvan käännöksen. Kotona minä olin ollut poikanen, jota ei otettu ollenkaan lukuun, mutta nyt, kun toimekseni annettiin niin tärkeitä tehtäviä, minä tunsin kohonneeni loistavaan asemaan.
Sininen kirjoitusvihkoni oli jo mennyt menojansa, ja minä olin saanut haltuuni kokonaisen sidotun päiväkirjan. Minä pidin nyt silmällä sitä, että runoiluni esiintyi ulkonaisestikin kaikin puolin arvokkaassa muodossa. Ei ollut kysymyksessä ainoastaan runojen kirjoittaminen, vaan oli esiinnyttävä runoilijana omassa kuvittelussaankin. Bolpurissa runoillessani minä senvuoksi mielelläni loikoilin nuoren kookospalmun alla. Se tuntui minusta oikealta runolliselta asenteelta. Minä lepäsin siinä karheassa nurmettomassa hiekassa päivän polttavassa helteessä ja sepitin sotaista balladia "Kuningas Prithvin häviöstä". Sotaisen henkensä runsaudesta huolimatta se ei voinut välttää varhaista kuolemaa. Tuo sidottu laulujeni kirja on aikoja sitten seurannut vanhempaa sisartansa, sinikantista vihkoani, lähettämättä minulle osoitettansa.
Me lähdimme Bolpurista, viivyimme lyhyen ajan Sahebgandzhissa,
Dinapurissa, Allahabadissa ja Khanpurissa ja saavuimme vihdoin
Amritsariin.
Eräs matkalla sattunut tapaus on jäänyt mieleeni lähtemättömäksi. Juna pysähtyi eräällä suurella asemalla. Junailija tuli tarkastamaan matkalippujamme. Hän silmäili minua tutkivasti, ikäänkuin olisi hänen mielessään ollut jokin epäily, jota hän ei tahtonut ilmaista. Hän poistui ja palasi erään toisen virkailijan keralla. Molemmat liikuskelivat hetkisen levottomina osastomme ovella ja lähtivät sitten jälleen pois. Vihdoin saapui itse asemapäällikkö. Hän katseli puolta matkalippuani ja kysyi sitten:
"Eikö poika ole kahtatoista vuotta vanhempi?"