"Ei näe silmä sinua, sa olet silmäterä…"
Isäni makasi silloin sairaana Tshinsurassa. Hän kutsutti luoksensa minut ja veljeni Dzhjotin, pyysi veljeäni säestämään minua kotiuruilla ja kehoitti minua laulamaan hymnejäni, toisen toisensa jälkeen — muutamia niistä minun piti laulaa kahdestikin. Kun olin lopettanut, hän virkkoi:
"Jos maan kuningas ymmärtäisi kieltä ja osaisi oikein arvostaa kirjallisuutta, niin hän epäilemättä palkitsisi runoilijaa. Koska ei ole niin laita, täytynee minun se tehdä." Samalla hän ojensi minulle maksuosoituksen.
Isäni oli ottanut mukaansa eräitä Peter-Parley-kokoelman nidoksia käyttääkseen niitä minua opettaessaan. Ensimmäiseksi hän valitsi Benjamin Franklinin elämäkerran. Hän ajatteli, että sitä sopi lukea kuin kertomuskirjaa ja että se oli samalla kertaa huvittava ja opettava. Pian hän kumminkin havaitsi erehtyneensä. Benjamin Franklin oli liian suuressa määrin liikemies. Hänen harkitsevan moraalinsa ahdashenkisyys vaikutti isääni vastenmielisesti. Toisinaan Franklinin varovainen käytännöllinen älykkyys sai hänet niin kärsimättömäksi, ettei hän voinut pidättyä moittivasta arvostelusta. Aikaisemmin minä olin askarrellut sanskritinkielen opinnoissa ainoastaan sikäli, että olin opetellut ulkoa joitakin kieliopin sääntöjä. Isäni kävi kerallani suoraa päätä toiseen sanskritin lukukirjaan antaen minun oppia taivutusluokat lukemisen ohella. Bengalinopintoni olivat minulle nyt suureksi hyödyksi.[15] Isäni kehoitti minua alun pitäen yrittämään kirjoittaa jotakin sanskritinkielellä. Lukukirjasta oppimani sanavaraston avulla minä rakensin valtavia yhdyssanoja sirotellen säästelemättä hyväsointuisia m- ja n-äänteitä ja muuttaen siten jumalien kielen varsin helvetilliseksi sekamelskaksi. Isäni ei kumminkaan koskaan pilkannut minun uskaliaisuuttani.
Sitten me luimme Proctorin Yleistajuista tähtitiedettä, jota isäni selitti minulle helposti ymmärrettävällä englanninkielellä ja josta minun oli sitten tehtävä selkoa bengalinkieltä käyttäen.
Niiden kirjojen joukossa, jotka isä oli ottanut mukaan itseänsä varten, herätti huomiotani kymmenen tai kaksitoista nidosta käsittävä laitos Gibbonin Rooma-teosta. Se näytti minusta ylen ikävystyttävältä. "Minä, joka olen vielä poikanen", mietin minä itsekseni, "joudun auttamattomasti lukemaan paljon kirjoja vain siitä syystä, että minun on pakko ne lukea. Mutta miksi viitsii täysi-ikäinen, jonka ei tarvitse lukea, ellei tahdo, kiusata itseänsä sellaisella?"
15
HIMALAJAN VUORILLA
Me viivyimme suunnilleen kuukauden Amritsarissa ja lähdimme sitten huhtikuun keskivaiheilla Dalhousie-vuorille. Himalaja kutsui minua niin voimallisesti, että viimeiset Amritsarissa vietetyt päivät tuntuivat kerrassaan loppumattomilta.
Kun aloimme nousta vuoristoon, keveissä kantotuoleissa, niin porrasmaisesti kohoavat vuorenrinteet olivat parhaillaan kevään kukkaloistossa. Nautittuamme leipää ja maitoa me joka aamu lähdimme liikkeelle, ja ennen auringonlaskua yövyimme seuraavaan majapaikkaan. Katseeni ei löytänyt lepoa koko pitkän päivän kuluessa — niin kovin pelkäsin niiltä voivan jäädä jotakin havaitsematta. Milloin tie kääntyi rotkoon ja taajenivat suurten puiden ryhmät, joiden varjosta vähäinen vesiputous solisi alas — ikäänkuin erakkomajan pieni tyttö, joka leikkii mietiskelyynsä vaipuneiden harmaantuneiden viisaiden vaiheilla ja laverrellen hypähtelee tummien sammalpeitteisten kallioiden yli — silloin dzhampanin kantajat laskivat taakkansa maahan levätäkseen. Miksi, ah miksi meidän täytyykään jättää sellaiset paikat taaksemme, huokasi kaipaava sydämeni, miksi emme voi jäädä tänne ikiajoiksi?