Ensimmäisen näkemisen suurena etuna on se, ettei mieli vielä tiedä monien samanlaisten olevan tulossa. Tuon oivallettuansa tuo harkitseva elin kohta alkaa käytellä tarkkaavaisuuttansa säästeliäästi. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pitää jotakin harvinaisena, se antaa arvoa kitsastelematta. Senvuoksi minä Kalkuttan katuja astellessani toisinaan kuvittelen olevani vieras, ja vasta silloin minä havaitsen, kuinka paljon on nähtävää siinä, mikä tarkkaavaisuuden lauetessa jää havaitsematta. Sellaisen todellisen näkemisen nälkä se ajaa ihmisiä vieraisiin maihin.
Isäni jätti pienen rahalippaansa minun huostaani. Hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta ajatella, että minä olin soveliain henkilö vartioimaan niitä melkoisia rahasummia, jotka hänellä siinä oli matkakustannuksia varten. Hän tiesi varmaan, että ne olisivat olleet paremmassa tallessa, jos hän jätti ne palvelijalleen Kishorille. Niinpä voinkin vain otaksua hänen halunneen kasvattaa minua velvollisuudentuntoon. Eräänä päivänä, majapaikkaan tultuamme, minä unohdin antaa sen hänelle ja jätin sen pöydälle. Siitä sain vakavat nuhteet.
Joka kerta, kun saavuimme majapaikkaan, isäni käski tuoda istuimia rakennuksen edustalle, ja siinä me sitten istuimme. Hämärän tullen tähdet syttyivät ja hohtelivat ihmeen loistavina läpi kuulaan vuori-ilman, ja isäni osoitti minulle tähtikuvioita tai selitteli tähtitieteellisiä asioita.
Se rakennus, johon Bakrotassa pysähdyimme, sijaitsi vuoren korkeimmalla huipulla. Vaikka olikin jo toukokuu tulossa, oli siellä ylhäällä vielä purevan kylmä, niin ettei talven routa ollut sulanut vuoren rinteiltä.
Isäni salli minun sielläkin vapaasti vaellella. Vähän matkan päässä rakennuksen alapuolella oli laaja vuorenulkonema, taajan deodarmetsän peittämä. Minä uskaltauduin tuohon erämaahan yksinäni, vuorisauva kädessäni. Nuo majesteetilliset metsän puut, jotka valtavine varjoinensa kohosivat jättiläisten tavoin edessäni — kuinka suunnattoman pitkän elämän ne olivatkaan eläneet halki vuosisatojen! Ja siitä huolimatta tämä eilispäivän poikanen hiiviskeli rankaisematta niiden runkojen välitse. Niiden varjoon astuessani minusta tuntui siltä, kuin olisin joutunut jonkin alkumaailman jättiläisliskon välittömään läheisyyteen ja nähnyt sen suomujen välkehtivän lehväpeitteisen mullan valoja varjoleikissä.
Minun huoneeni oli rakennuksen toisessa päässä. Vuoteessani maaten minä voin nähdä verhottomista ikkunoista kaukaisten vuorenhuippujen himmeän hohtelun tähtien valossa. Toisinaan — en tiedä mihin aikaan — minä puolittain havahduin ja näin isäni, punaiseen hartiahuiviin kääriytyneenä, sytytetty lamppu kädessään, hiljaa astelevan ohitseni lasikuistikolle, missä hän istui hartausharjoituksissaan. Nukuttuani vielä vähän aikaa minä havaitsin hänen seisovan vuoteeni vieressä; hän ravisteli minut hereille ennen yöpimeän hälvenemistä. Oli tullut hetki, jolloin minun piti painaa muistiini sanskritin taivutusluokkia. Kamala talvinen herääminen vuoteen hyväilevässä lämmössä! Auringon noustua, kun isäni oli päättänyt aamurukouksensa, me nautimme yhdessä maitoaamiaisemme, ja sitten seurasi toinen hartaushetki, jonka kestäessä hän lauloi Upanishadien säkeistöjä minun seisoessani hänen vierellänsä. Sitten me lähdimme kävelyretkelle. Mutta kuinkapa olisin kyennyt pysyttelemään hänen rinnallansa? Moni täysikasvuinenkaan ei siihen pystynyt! Niinpä minä tavallisesti vähän ajan kuluttua luovuin yrityksestä ja kapusin jotakin oikopolkua pitkin takaisin kotiin.
Kun isäni oli palannut, niin minulla oli englannintunti. Kello kymmenen jälkeen seurasi kylpy jääkylmässä vedessä; ei auttanut ollenkaan pyytää palvelijaa ilman isäni lupaa kaatamaan siihen saavillisen kuumaa. Minua rohkaistakseen isäni kertoi minulle niistä sietämättömän kylmistä kylvyistä, joita hän oli nuoremmalla iällänsä kestänyt.
Toisena kiusana oli maidon juominen. Isäni piti maidosta ja voi juoda sitä suuret määrät. Mutta miten lieneekään ollut laita: eikö tuo ominaisuus ollut siirtynyt perintönä minuun, vai olivatko ne epäedulliset olosuhteet, joista edellä kerroin, asiaan vaikuttaneet — missään tapauksessa minä en ollenkaan voinut maitoon mielistyä. Onnettomuudeksi me nautimme ateriamme yhdessä, joten minun oli vedottava palvelijain armeliaisuuteen. Heidän inhimillistä hyvyyttänsä (tai heikkouttansa) sain kiittää siitä, että maljani oli suurimmalta osalta vaahtoa täynnä.
Päivällisen jälkeen minulla oli jälleen oppitunteja. Mutta se oli liikaa lihalleni ja verelleni. Surkeasti lyhennetty aamu-uneni kosti kuin kostikin itsensä: minä vaivuin auttamattomaan unenhorrokseen. Mutta jos isäni armahti minun vaikeata tilaani ja päästi minut menemään, niin samassa jo olin vapaa uneliaisuudestani. Sitten ei muuta kuin: heipä hei ja vuorille!
Minä kuljin usein sauva kädessäni huipulta toiselle isäni ollenkaan estelemättä. Kokemuksenani on, että hän ikänsä kaiken vältti meidän riippumattomuutemme rajoittamista. Minä olen monesti sanonut tai tehnyt sellaista, mikä ei häntä miellyttänyt ja mitä hän moittikin, ja hän olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut saada minut taukoamaan, mutta hän odotti mieluummin, kunnes estävä toiminto johtui minun omasta olemuksestani. Hänelle ei riittänyt se, että me vain passiivisesti omaksuimme sen, mikä on oikeata ja soveliasta, hänen toivonansa oli, että oppisimme sydämestämme rakastamaan totuutta, koska hän tiesi, että pelkkä rakkaudeton suostuminen on arvotonta. Hän tiesi myös, että totuuden voi jälleen löytää, vaikka onkin siitä harhautunut, mutta että se jää ehdottomasti saavuttamatta, jos se omaksutaan pakollisesti tai sokeasti ulkoapäin.