Minä olin varhaisessa lapsuudessani kuvitellut, kuinka mainiota olisi, jos pääsisi härkävaunuissa matkustamaan suurta valtamaantietä aina Peshavariin saakka. Kukaan muu ei suunnitelmaani kannattanut, ja käytännölliseltä kannalta siinä epäilemättä olikin paljon muistuttamista. Mutta kun sitten mainitsin siitä isälleni, niin hän piti sitä mainiona ajatuksena — eihän rautateitse matkustamisesta kannattanut puhuakaan! Samassa hän jo alkoi minulle kertoa omista seikkailunomaisista vaelluksistansa, jalkaisin ja ratsain suoritetuista. Minkäänlaisesta vaivalloisuudesta tai vaarallisuudesta hän ei tietänyt mitään sanoa.
Erään toisen kerran, kun minut oli vast'ikään nimitetty Adi Brahma Samadzhin sihteeriksi, minä lähdin isäni luo hänen asuntoonsa Park Streetin varrella ja huomautin hänelle olevan mielestäni väärin, että yksin bramaanit saivat johtaa jumalanpalvelusta toisten kastien ollessa suljetut pois siitä tehtävästä. Hän antoi minulle arvelematta luvan korjata asiaa, jos siihen kykenin. Mutta kun olin saanut vallan, minä huomasin, ettei minulla ollut riittävää kykyä. Minä osasin keksiä puutteellisuuksia, mutta en pystynyt luomaan täydellisyyttä! Missä olivat tarvittavat miehet? Oliko minussa voimaa kiinnittämään itseeni oikean miehen? Oliko minulla kykyä rakentaa uudestaan se, mitä aioin särkeä? Jonkinlainen muoto on parempi kuin ei mikään, kunnes oikea mies löytyy — tuo tuntui minusta olevan isäni katsantokanta olevissa oloissa. Hän ei kumminkaan hetkeäkään yrittänyt lannistaa rohkeuttani viittaamalla vaikeuksiin.
Samoinkuin hän salli minun vaeltaa vuoristossa mielin määrin, samoin hän jätti asiakseni valita vapaasti itselleni tien, jonka ajattelin johtavan totuuteen. Hän ei säikkynyt sitä vaaraa, että voisin erehtyä, eikä pitänyt peloittavana minua kohtaavien surujen mahdollisuutta. Hän näytti esikuvaa eikä rankaisevaa raippaa.
Minä kerroin isälleni paljon kotoisista oloista. Kun sain kirjeen joltakulta kotona-olijalta, kiiruhdin näyttämään sitä hänelle. Uskon tosiaankin siten ilmaisseeni hänelle paljon sellaista, mitä hän ei olisi saanut kuulla keneltäkään muulta. Isäni puolestaan salli minun lukea niitä kirjeitä, joita hän sai vanhemmilta veljiltäni. Siten hän opetti minulle, kuinka minun oli hänelle kirjoittaminen; hän näet ei suinkaan vähäksynyt ulkonaisia muotoja ja menoja.
Muistuu mieleeni, kuinka toinen veljeni eräässä kirjeessään hieman sanskritinsekaisella kielellä valitti, että hänen täytyi raataa itsensä kuoliaaksi velvollisuuksiensa suorittamiseen kytkettynä. Isäni kehoitti minua selittämään sellaista tuntoa. Minä tein sen omalla tavallani, mutta hän arveli toisenlaista selitystä paremmaksi. Omahyväisyyteni yllytti minua pysymään kannallani ja puolustamaan sitä laveasti häntä vastaan. Joku toinen olisi saanut minut nuhdellen vaikenemaan, mutta isäni kuunteli kärsivällisesti loppuun asti ja pyrki osoittamaan oman katsantokantansa oikeutusta.
Toisinaan isäni kertoi minulle hupaisia juttuja. Hän tiesi monta tarinaa oman aikansa kultaisesta nuorisosta. Siihen kuuluivat muiden muassa ne hienostelijat, joiden herkälle iholle Dakkan muslimin kirjailtu reunus oli liian karkea, joten oli joitakin aikoja hienoimpana muotina käyttää musliinia, josta oli reunus repäisty irti.
Eräs tarina, jonka kuulin isältäni ensi kerran, huvitti minua erinomaisesti. Siinä oli puhe maidonmyyjästä, jonka luultiin ohentavan maitoansa veden avulla. Eräs hänen asiakkaistansa toimitti yhä useampia henkilöitä tarkastamaan hänen lypsyänsä, ja mitä suuremmaksi tarkastajien lukumäärä kasvoi, sitä sinisemmäksi muuttui neste, kunnes vihdoin, asiakkaan itsensä saapuessa hänen luoksensa, maitomies selitti, että jos oli tyydytettävä vieläkin useampia tarkastajia, niin maito kelpaisi lopulta enintään kaloille!
Kun olin siten viettänyt muutamia kuukausia isäni seurassa, niin hän lähetti palvelijansa Kishorin kuljettamaan minua takaisin kotiin.
16