Pieni matkamies oli matkojensa historiaa tulvillaan, ja jokaisen toiston jännitys sai kertoman yhä irrallisemmaksi, kunnes se ei enää ollenkaan vastannut tosiasioita. Kuten kaikki muukin, menettää tarinakin tuoreutensa, ja samalla joutuu myöskin kertojan kunnianloiste kärsimään. Siitä syystä hänen on pakko joka kerta käytellä uusia värejä saadakseen sen säilymään vereksenä.
Vuoristosta palattuani minä olin tärkein puhuja siinä seurassa, joka iltaisin kokoontui äitini ympärille kattotasanteelle. Äidin silmissä saavutettava maine on yhtä houkutteleva kuin helposti voitettu. Kun Normaalikoulua käydessäni ensi kerran keksin oppikirjastani sen tiedon, että aurinko on satoja ja tuhansia kertoja suurempi kuin maa, niin minä kerroin sen kohta äidille. Sen piti todistaa, että se, mikä näyttää pieneltä, voi todellisuudessa olla melkoisen suuri. Minulla oli myös tapana esittää hänelle runojen katkelmia, joita oli käytetty esimerkkeinä bengalin kieliopin erinäisissä luvuissa. Nyt minä esitin hänen iltakokouksissaan niitä tähtitieteellisiä makupaloja, joita olin Proctorista poiminut.
Isäni palvelija Kishori oli joitakin aikoja kuulunut runolaulajiin, jotka esittivät vanhoja eepillisiä runoelmia Dasaratin helisevin säkein. Kun olimme vuoristossa toistemme seurassa, hän sanoi minulle usein: "Kuulehan, veljyeni,[16] jos sinä olisit ollut joukossamme, niin olisimmepa saaneet aikaan loistavan esitystilaisuuden." Tuosta koitui mieleeni houkutteleva kuva: kuinka minä olin laulajapoikana kulkemassa paikasta toiseen, lausuen ja laulaen. Minä olin oppinut useita hänen ohjelmistoonsa kuuluvia lauluja, ja saavuttivatpa ne suurempaakin suosiota kuin auringon fotosfääriä ja Saturnuksen monia kuita koskevat juttuni.
Voimallisimman vaikutuksen teki äitiini kuitenkin se saavutukseni, että minä, sisäsuojien muiden asukkaitten täytyessä tyytyä lukemaan Ramajanaa Krittivasan bengalinkielisenä käännöksenä, olin isäni kanssa tutkinut itsensä Maharshi Valmikin alkuteosta sanskritsäkeineen päivineen. "Luehan minulle hieman tuota Ramajanaa, ole hyvä!" virkkoi äiti, uutisen johdosta ikihyväksi ilahtuneena.
Valitettavasti rajoittuivat Valmikin-lukuni sanskritinlukukirjaan sisältyvään lyhyeen otteeseen, jota en ollut sitäkään vielä saanut täysin vallittaviini. Kun sitä nyt uudelleen tarkastelin, havaitsin vielä, että muistini minua petteli ja että paljon siitä, minkä olin luullut osaavani, oli käynyt minulle hämyiseksi. Minä en kumminkaan rohjennut puolustella itseäni sanomalla "Olen sen unohtanut", kun äiti jännittyneenä odotti poikansa ihmeellisten kykyjen näytettä. Esityksessä, johon sitten ryhdyin, epäilemättä ilmeni suurta eroavaisuutta Valmikin tarkoitusten ja minun tulkintani välillä. Tuo hyväsydäminen viisas taivaallisella istuimellaan on kuitenkin varmaan antanut anteeksi poikaselle, joka uhkarohkeasti pyrki saavuttamaan äitinsä hyväksymisen kunniaa — mutta toisin on varmaan laita Madhusudanin, kopeuden kukistajan.
Äitini, joka ei kyennyt salaamaan erinomaisen sankaritekoni aiheuttamaa iloa, tahtoi saada toisetkin saman ihastuksen valtoihin. "Sinun pitää se lukea Dvidzhendralle (vanhimmalle veljelleni)", virkkoi hän.
"Siinäpä nyt ollaan!" mietin minä koettaen keksiä kaikkia mahdollisia verukkeita; mutta äitini ei ottanut mitään niistä kuulevaan korvaansa. Hän kutsutti veljeni Dvidzhendran ja huusi hänelle kohta hänen huoneeseen astuessaan: "Kuulehan, kuinka Rabi lukee Valmikin Ramajanaa; hän suorittaa sen mainiosti!"
Ei auttanut; se oli tehtävä! Mutta Madhusudan armahti minua ja päästi minut menemään annettuaan minun sitä ennen hieman kokea kopeutta-masentavaa voimaansa. Veljeni oli varmaan kutsuttu kesken kiireisten kirjallisten töiden. Hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan kuunnella minun käännöstäni sanskritista bengaliin, vaan kuunteli, kuinka luin muutamia säkeitä, virkkoi: "Hyvinhän se luonnistuu", ja lähti pois.
Ylennyttyäni sisäsuojien asukkaaksi minä tunsin sitä vaikeammaksi ryhtyä jatkamaan kouluelämääni. Minä turvauduin jos jonkinlaisiin verukkeisiin päästäkseni Bengalin akademiasta. Sitten minua yritettiin lähettää St. Xaverin lähetyskouluun. Mutta tulos oli sama. Muutamien kiihkeiden yritysten jälkeen veljeni luopuivat kaikista toiveista minuun nähden — lakkasivatpa minua sättimästäkin. Vanhin sisareni virkkoi eräänä päivänä: "Me toivoimme kaikin, että Rahista tulisi mies, mutta hän on mitä pahimmin pettänyt toiveemme." Minä tunsin, että sosiaalinen arvoni oli nimenomaisesti vähenemässä, mutta en voinut sittenkään suostua lähtemään koulun iankaikkiseen polkumyllyyn, josta oli karkoitettu kaikki kauneus ja elämä. Se tuntui minusta sairaalan ja vankilan kaamealta yhdistelmältä.
St. Xaverin koulusta minulla on vieläkin eräs arvokas muistelo eloisana mielessäni: sen opettajien muisto. He tosin eivät olleet kaikki yhtä eteviä. Varsinkaan niissä, jotka meidän luokkaamme opettivat, en voinut huomata minkäänlaista henkeen kohdistuvaa kunnioitusta. He eivät millään muotoa eronneet opetuskoneiden tavoin toimivista koulumestareista. Sellainen kasvatuskone on armottoman voimallinen: kun siihen vielä liitetään ulkonaisen uskonnollisuuden mylly, niin nuorten ihmisten sydämet epäilemättä murskautuvat. Sellainen jauhinmylly oli St. Xaverin mylly. Mutta kuten jo sanoin, minulla on sieltä muisto, joka koroittaa sen opettajien minuun tekemän vaikutuksen ihanteelliseen tasoon.