Se on pater De Penerandan muisto. Hän oli erittäin vähän kanssamme tekemisissä — mikäli muistan, oli hän vain joitakin aikoja erään opettajamme sijaisena. Hän oli espanjalainen, ja englanninkielen käyttäminen näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siitä lienee johtunut, etteivät pojat paljoakaan välittäneet hänen lausumistansa. Minusta näytti siltä, että oppilaiden tarkkaamattomuus häntä loukkasi, mutta hän sieti sen kärsivällisesti päivästä toiseen. Minä tunsin jostakin selvittämättömästä syystä suurta myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen piirteensä eivät olleet kauniit, mutta hänen kasvonsa vetivät minua omituisesti puoleensa. Aina kun häntä katselin, minusta näytti siltä, kuin hänen henkensä olisi ollut rukoukseen vaipuneena; syvä rauha näytti vallitsevan koko hänen olemuksessaan.

Meillä oli puoli tuntia kirjallisia töitä varten. Sinä aikana, kynä kädessä istuessani, minä tavallisesti kävin hajamieliseksi, ja ajatukseni vaeltelivat omilla teillänsä. Eräänä päivänä pater De Peneranda oli luokkamme valvojana. Hän asteli edestakaisin penkkiemme takana. Hän lienee jo useita kertoja havainnut, ettei kynäni ollenkaan liikkunut. Yht'äkkiä hän pysähtyi taakseni, kumartui puoleeni, laski kätensä olalleni ja kysyi leppoisasti: "Etkö voi hyvin, Tagre?" Se oli pelkkä koruton kysymys, mutta enpä ole voinut sitä milloinkaan unhottaa. En tiedä, miten lienee ollut toisten poikien laita, mutta minä tunsin hänessä piilevän suuren sielun, ja vielä nytkin näyttää siltä, kuin muisteloni avaisi minulle pääsyn hiljaiseen Jumalan temppeliin.

Siellä oli vielä toinenkin pater, josta kaikki pojat pitivät. Hän oli pater Henrik. Hän opetti ylempiä luokkia, joten minä tuskin jouduin häntä tuntemaan. Mutta erään seikan minä hänestä vielä muistan. Hän osasi bengalmkieltä. Kerran hän kehoitti Niradaa, erästä luokkansa poikaa, selittämään nimensä kielellistä johtoa. Nirada[17]-parka oli siihen asti suhtautunut itseensä mitä huolettomimmin — varsinkaan nimen kielellinen johtuminen ei ollut milloinkaan vähimmässäkään määrässä häirinnyt hänen mielensä rauhaa, joten hän oli kerrassaan valmistumaton tuohon kysymykseen vastaamaan. Mutta koska sanakirjassa on riittämään asti vaikeasti tajuttavia ja tuntemattomia sanoja, olisi ollut naurettavaa kompastua omaan nimeensä, yhtä naurettavaa kuin joutua omien rattaittensa pyöriin, joten Nirada vastasi sävähtämättä: "Ni — privatiivipartikkeli, rod — päivänsäteitä; siis Nirod: se, mikä saa aikaan päivänsäteiden puuttumisen!"

17

OPINTOJA KOTOSALLA

Gjan Babu, oppineen Vedantavagisin poika, oli nyt kotiopettajanamme. Havaitessaan, ettei kyennyt herättämään minussa koulukurssiin kohdistuvaa mielenkiintoa, hän luopui toivottomista yrityksistänsä ja koetteli toisenlaista menetelmää. Hän luki kanssani Kalidasan Sodanjumalan syntymän kääntäen sen minulle säe säkeeltä. Hän luki minulle myös Macbethin, ja kun oli selittänyt tekstin bengalinkielellä, ei päästänyt minua, ennenkuin olin muuntanut päivän tehtävän bengalinkieliseksi runoksi. Siten hän sai minut kääntämään koko näytelmän. Onneksi tuo käännös on hävinnyt, joten minun karmani on ainakin siitä taakasta vapaa.

Oppineen Ramsarvasvan asiana oli pitää huolta sanskritintaitoni kohentumisesta. Hänkin havaitsi toivottomaksi opettaa minulle kielioppia, luopui siitä ajatuksesta ja luki sensijaan kerallani Sakuntalaa. Eräänä päivänä hänen mieleensä johtui näyttää minun Macbeth-käännöstäni oppineelle Vidjasagarille, jonka luo hän minut kuljetti.

Radzhkrisna Mukherdzhi oli parhaillaan hänen luonansa. Sydämeni tykytti valtavasti, kun astuin suuren oppineen työhuoneeseen, joka oli täynnä kirjoja; hänen ankarat kasvonsa eivät nekään rohkeuttani lisänneet. Mutta koska tämä oli ensimmäinen käyntini niin mainion miehen luona, minä halusin mitä hartaimmin suoriutua asiasta kaikella kunnialla. Luulenpa, että minulla kotiin palatessani oli hieman syytä innostuksen puuskaani. Radzhkrisna Babu muuten vain kehoitti minua pitämään tarkoin huolta siitä, että noitien lausumat kieleltään ja runomitaltaan selvästi eroaisivat toisten, inhimillisten henkilöiden lausumista.

Minun poikaiälläni bengalilainen kirjallisuus oli vielä laihanlainen, ja minä lienen ahminut kaikki silloin saatavissa olevat luettavat ja luettaviksi kelpaamattomat kirjat. Varsinaista nuorisonkirjallisuutta ei silloin vielä ollut olemassa, mutta minä olen varma siitä, ettei minulle siitä seikasta harmia koitunut. Se mehuton liuos, joksi kirjallinen nektari nykyjään nuorisoa varten ohennetaan, ottaa tosin täysin huomioon heidän lapsellisuutensa, mutta ei ollenkaan sitä seikkaa, että nuoret lukijat ovat kehitysiässä olevia ihmisiä. Lasten kirjain tulisi olla sellaisia, että lapset niitä osaksi ymmärtävät, osaksi eivät. Me luimme lapsuutemme aikana kaikki käsiimme sattuneet kirjat alusta loppuun asti; se, mitä ymmärsimme, mutta myös se, mitä emme ymmärtäneet, jäi meihin vaikuttamaan. Sillä tavalla vaikuttaa lapsen mieleen maailma itse. Lapsi omaksuu omaksensa mitä ymmärtää, mutta se, mitä hän ei ymmärrä, johtaa häntä askelen eteenpäin.

Dinabandhu Mitran satiirien ilmestyessä minä en vielä ollut ehtinyt siihen ikäkauteen, jonka luettaviksi ne soveltuvat. Eräällä sukulaisnaisella oli kirja, mutta hartaimmatkaan pyyntöni eivät voineet taivuttaa häntä jättämään sitä luettavakseni. Hän piti sitä aina lukittujen ovien takana. Kirjan saavuttamattomuus teki sen minulle sitäkin halutummaksi, ja minä vannoin sen vielä kerran lukevani.