Eräänä ehtoopäivänä kirjan omistaja pelasi korttia ja oli heittänyt olkapäänsä yli sen sarinsa kulman, jossa hän avaimiansa säilytti. Minä en ollut milloinkaan korteista välittänyt, enpä voinut koko peliä sietää. Mutta sinä päivänä osoittamastani käytöksestä tuota tuskin olisi voinut havaita, siinä määrin viehättynyt minä olin heidän peliinsä. Vihdoin, toisen puolueen ollessa saavutettavan voiton jännityksessä, minä käytin hyväkseni otollista hetkeä ja aloin aukaista solmua, jossa avaimet piilivät. Minä olin taitamaton ja toimin sitäpaitsi kiihtyneenä liian kiireesti, joten minut yllätettiin. Sarin ja avainten omistaja veti hymyillen solmitun kulman olkapäältänsä ja otti avaimet syliinsä jatkaen samalla peliänsä.
Sitten minä keksin sotajuonen. Tätini nautti mielellään beteliä, ja minä kiiruhdin asettamaan sitä hänen saataviinsa. Niin ollen hänen oli pakko myöhemmin nousta sylkeäkseen suustansa pureksimansa betelin, ja hänen niin tehdessään avaimet putosivat hänen sylistänsä ja joutuivat jälleen olan yli heitetyiksi. Tällä kertaa varkaus onnistui, syyllinen meni menojansa, ja kirja tuli luetuksi! Sen omistaja yritti minua nuhdella, mutta yritys ei menestynyt, sillä me nauroimme molemmin katketaksemme.
Tri Radzhendrahal Mitra julkaisi sekalaissisältöistä kuukauskirjaa. Kolmannella veljelläni oli kirjahyllyssään sidottu vuosikerta. Minun onnistui saada nidos haltuuni, ja muistan varsin hyvin, millaista nautintoa tunsin, kun sitä luin ja yhä uudelleen luin. Minä vietin monta keskipäivän hetkeä maaten selälläni vuoteessani ja pidellen rinnallani tuota suurta nidosta, joka kertoi minulle Narvhalista, vanhojen kadien merkillisistä tuomioista tai Krishna-Kumarin romanttisista kohtaloista.
Miksi meillä ei nykyjään ole sellaisia aikakauslehtiä? Meillä on toisaalta filosofisia ja tieteellisiä kirjoitelmia, toisaalta mauttomia romaaneja ja matkakertomuksia, mutta ei yhtäkään sellaista vaatimatonta aikakauslehteä, jota jokainen tavallinen ihminen voisi nautinnoksensa lukea — kuten ovat esim. "Chambers's Journal" tai "Strand" Englannissa — joka tarjoaa tavalliselle lukijalle yksinkertaista, mutta kelvollista ravintoa ja josta on mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman lukuisille ihmisille.
Minä tutustuin nuorella iälläni erääseen toiseenkin aikakautiseen julkaisuun. Sen nimenä oli Abodhabandhu (Tietämättömän ystävä). Minä löysin muutamia sen numeroita vanhimman veljeni kirjastosta ja ahmin niitä päivän toisensa jälkeen istuen hänen eteläparvekkeen puolella sijaitsevan työhuoneensa kynnyksellä. Tämän aikakauslehden sivuilla minä ensi kerran tutustuin Viharilal Tshakravartin runoihin. Hänen runoelmansa vaikuttivat minuun voimallisemmin kuin mitkään muut siihen aikaan lukemani. Hänen lyriikkansa koruttomat huilunäänet herättivät mielessäni vainioiden ja metsäniittyjen musiikkia.
Saman aikakauslehden sivuille minä vuodatin monta kyyneltä lukiessani Paulin ja Virginian tarinan pateettista käännöstä. Ihmeellinen meri, tuulen häilyttelemät kookospalmulehdot rannikolla ja taampana rinteillä hilpeästi leikkivät vuorikauriit — millaisen mieltävirkistävän kangastuksen ne loivatkaan kalkuttalaiselle kattotasanteelle! Ja ah, millainen merkillinen asia olikaan se romanttinen lemmenleikki, joka tapahtui tuon yksinäisen saaren metsäpoluilla, osanottajina bengalilainen lukija-poika ja pieni Virginia monivärisine huiveinensa!
Sitten tuli Bankimin Bangadarsan ja valloitti kohta kaikki Bengalin sydämet. Oli jo kyllin vaikeata odottaa, kunnes seuraava kuukaudennumero ilmestyi, mutta kun vielä oli odotettava, kunnes vanhemmat veljeni olivat ehtineet sen lukea, niin asia kävi kerrassaan sietämättömäksi! Nyt voi kuka tahansa ahmia yhteen menoon koko Tshandrashekharin tai Bishabrikshan, mutta samalla jää kokematta kuukaudesta toiseen siirtyvä kaipaus ja ennakoiminen, pitkiksi ajoiksi riittävä lyhyen lukemisen syvä nautinto, jokaisen kappaleen jatkuva mielessään keinuttaminen seuraavaa odotellessaan, tyydytyksen ja tyydyttämättömän kaipuun yhtyminen, polttava uteliaisuus ja sen laukeaminen, ne pitkäikäiset ilot, joita alkuperäisen vihkosarjan lukeminen aiheutti.
Sarada Mitterin ja Akshai Sarkarin toimittamat valikoimat vanhojen runoilijoiden teoksia herättivät nekin minussa suurta mielenkiintoa. Vanhemmat veljeni olivat sarjan tilanneet, mutta eivät lukeneet sitä säännöllisesti, joten minun oli helppo saada se haltuuni. Vidjapatin merkillinen ja rappeutunut maithila-murre veti minua vaikeatajuisuutensa vuoksi sitä enemmän puoleensa. Minä koetin saada selville hänen tarkoitustaan ilman julkaisijan selityksiä merkiten yhä uudelleen muistiin hämäräperäiset sanat kulloisessakin yhteydessään. Kieliopillisia omituisuuksia minä samaten otin huomioon, mikäli siihen kykenin.
18