Suuri nuoruudessa nauttimani etu oli se kirjallinen ja taiteellinen ilmakehä, joka taloamme ympäröi. Muistan vielä, kuinka lapsuudessani seisoin parvekkeen kaiteeseen nojaten ja silmäilin sitä erillään seisovaa rakennusta, joka sisälsi vastaanottohuoneet. Ne olivat joka ilta valaistut. Loistavia ajoneuvoja saapui pylväistöön, ja vieraita tuli ja meni alinomaa. Minä en kyennyt oikein saamaan selville, mitä siellä tapahtui, tuijottelinhan vain pimeältä paikaltani ikkunoiden valaistuja rivejä. Erottava avaruus ei ollut suuri, mutta suunnaton oli se juopa, joka erotti minun lapsen-maailmaani noista valaistuista suojista.
Vanhempi serkkuni Ganendra oli hankkinut itselleen oppineen Tarkaratnan kirjoittaman näytelmän ja järjesti sen kotonamme esitettäväksi. Hänen kirjallisuuteen ja kaunotaiteisiin kohdistuva innostuksensa oli rajaton. Hän oli ydinmiehenä siinä ryhmässä, joka näyttää melkeinpä tietoisesti pyrkineen kaikin tavoin edistämään sitä renessanssia, joka tapahtuu meidän päivinämme. Hänessä ja hänen ympäristössään oli herännyt nimenomainen kansallistunto, joka ilmeni sekä vaateparressa että taiteen ja kirjallisuuden eri aloilla. Hän tutki innokkaasti eri maiden historiaa ja oli itse alkanut sepittää Bengalia käsittelevää historiallista teosta, jota ei kumminkaan ehtinyt saada valmiiksi. Hän oli kääntänyt ja julkaissut sanskritdraaman Vikramorvasi, ja useat yleisesti tunnetut hymnit ovat hänen teoksiansa. Voipa hyvinkin sanoa, että hän on meidät opastanut kansalliseen runoiluun. Niihin aikoihin pidettiin joka vuosi hindu-messuja, ja siinä tilaisuudessa tavallisesti esitettiin hänen laulunsa "Menneestä Intiasta laulan, häpeissäni".
Minä olin vielä lapsi, kun serkkuni Ganendra kuoli nuoruutensa kukoistuksessa. Ne, jotka ovat hänet kerran nähneet, eivät voi milloinkaan unohtaa hänen kaunista, solakkaa ja muhkeata vartaloansa. Hän vaikutti vastustamattomasti niihin henkilöihin, joiden kanssa joutui tekemisiin. Hän veti puoleensa joukon ihmisiä ja kiinnitti heidät itseensä; niin kauan kuin hänen valtava vetovoimansa oli vaikuttamassa, oli irti tempautuminen mahdoton. Hän kuului niihin meidän maamme erikoisuutena oleviin henkilöihin, jotka persoonallisen kiintovoimansa nojalla helposti tekevät itsestään perhekuntansa tai kylänsä keskeisen henkilön. Kaikissa muissa maissa, joissa muodostuu suuria valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia ryhmiä, sellaiset henkilöt joutuisivat yhtä luonnollisesti kansallisiksi johtajiksi. Kyky kerätä joukko ihmisiä yhteisöksi perustuu erikoiseen lahjakkuuteen. Tuo lahjakkuus tuhlautuu meidän maassamme, ja tuhlaus on mielestäni yhtä valitettava kuin jos tähtiä pudoteltaisiin taivaalta tulitikuiksi.
Vielä paremmin muistan hänen nuoremman veljensä, serkkuni Gunendran. Hänkin aina täytti talon persoonallisuudellansa. Hänen avara, lämmin sydämensä osoitti samaa rakkautta kaikille, sukulaisille, ystäville, vieraille ja palvelijoille. Joko laajalla etelänpuolisella parvekkeellansa tai nurmella suihkukaivon luona tai pengermällä lammen partaalla hän oli vapaaehtoisesti kerääntyneiden vieraiden keskusmiehenä osoittaen verratonta vierasvaraisuutta. Hänen taiteelle ja kyvyille osoittamansa vilkas osanotto piti häntä alinomaisen innostuksen tilassa. Uudet juhlia ja huveja, näyttämöesityksiä tai muita hauskutuksia koskevat suunnitelmat löysivät hänestä auliin kannattajan ja menestyivät hänen avustaessaan erinomaisen hyvin.
Me olimme silloin liian nuoret ottaaksemme mitenkään osaa kaikkiin noihin askarruksiin, mutta niiden aiheuttamat hilpeyden ja elämän aallot ulottuivat meidän uteliaisuutemme uksille saakka. Muistan vielä, kuinka vanhimman veljeni kirjoittaman pilan esitystä harjoitettiin serkkuni suuressa seurusteluhuoneessa. Parvekkeen kaidepuun vieressä seisten me kuulimme avoimesta ikkunasta helakkaa naurua, johon sekaantuivat leikillisen laulun sävelet, ja silloin tällöin näimme vilahdukselta Akshai Mazumdarin merkillisiä irvistyksiä. Emme saaneet kunnolla selkoa, mistä laulussa oli kysymys, mutta toivoimme asian meille myöhemmin selviävän.
Muistuu mieleeni, kuinka saavutin serkkuni Gunendran erikoisen arvonannon erään vähäpätöisen seikan nojalla. Minä en ollut saanut koulussa milloinkaan palkintoa muusta kuin hyvästä käytöksestä. Satja oli joukossamme se, joka oppi helpoimmin opittavansa. Hän suoritti kerran hyvin jonkin tutkinnon ja sai palkinnon. Kun olimme ehtineet kotiin, minä hyppäsin vaunuista ilmoittaakseni suuren uutisen puutarhassa olevalle serkulleni. "Satja on saanut palkinnon!" huusin minä riemuiten, juosten hänen luoksensa. Hän veti minut hymyillen lähemmäksi. "Entä sinä, etkö sinä ole saanut palkintoa?" kysyi hän. "En", vastasin minä, "en minä, mutta Satja". Satjan menestykseen kohdistuva vilpitön iloni näytti erikoisesti liikuttavan serkkuani. Hän kääntyi ystäviensä puoleen ja kiitti sellaista luonteenpiirrettä. Muistan hyvin, kuinka ymmälle jouduin, sillä en ollut milloinkaan nähnyt tunnettani siinä valossa. Tuo palkinto, jonka sain siitä, etten ollut saanut palkintoa, ei vaikuttanut minuun hyvin. Ei haittaa, jos lapsille annetaan lahjoja, mutta lahjojen ei pitäisi olla palkintoja. Ei ole terveellistä, että pienokaiset tulevat liian itsetietoisiksi.
Päivällisen jälkeen serkkuni Gunendra tavallisesti lähti toimistohuoneisiin siihen osaan taloa, missä me asustimme. Vanhempien veljieni toimisto oli eräänlainen klubihuone, missä liikeasioiden suorittamista höystettiin runsaalla naurulla ja keskustelulla. Serkkuni paneutui pitkälleen sohvaan, ja minä käytin hyväkseni tilaisuutta hiipien hänen luoksensa.
Hän kertoili minulle useimmiten tarinoita Intian historiasta. Muistan vielä, millaisin hämmästyksen tuntein kuuntelin kertomusta siitä, kuinka Clive, pystytettyään brittiläisen vallan Intiaan, palasi kotiin ja leikkasi poikki oman kurkkunsa. Historian kulku joutui uuteen vaiheeseen, ja sillävälin tapahtui traagillinen ratkaisu ihmissydämen salatuissa syvyyksissä. Kuinka voi sellainen kamala sisäinen häviö liittyä niin loistavaan ulkonaiseen voittoon? Tuo kysymys rasitti kovin mieltäni koko päivän. Toisinaan minä vihjaillen ilmoitin serkulleni Gunendralle, että taskussani oli jotakin. Hänen vähänkin rohkaistessaan sukelsi sieltä uskaliaasti esiin käsikirjoitus. Minun tarvinnee tuskin sanoa, ettei serkkuni ollut ankara arvostelija; hänen ilmaisemiansa mielipiteitä olisi tosiaankin voinut mainiosti käytellä reklaaminansa. Kun lapsellisuuteni jossakin runossa ilmeni liian tungettelevana, hän ei kumminkaan voinut pidättää sydämellistä nauruansa.
Eräänä päivänä minä esitin runoelmaani "Intia-Emo", ja kun erään säkeen päässä ainoa mieleeni johtuva loppusointu oli "kiesit", niin minun täytyi se hyväksyä, vaikka ei ollutkaan jälkeäkään sellaisesta tiestä, jota pitkin moiset ajoneuvot olisivat voineet vieriä — loppusointu oli välttämätön, ja kaikkien järjen epäilysten täytyi vaieta. Se naurun myrsky, jolla serkkuni Gunendra kiesejäni tervehti, puhalsi ne menemään samaa olematonta tietä, jota olivat tulleetkin, ja sittemmin niistä ei ole kukaan mitään kuullut.
Vanhin veljeni kirjoitti siihen aikaan pääteostansa, jonka nimi oli Unimatka. Tavallisesti hän suoritti työtänsä etelänpuolisella parvekkeella istuen, matala kirjoitusteline edessään. Serkku Gunendra oli joka aamu siellä hänen luonansa vähän aikaa. Hänen rajaton nauttimiskykynsä auttoi leppoisten kevättuulosten tavoin runon versomista. Vanhin veljeni vuoroin kirjoitti, vuoroin luki kirjoittamaansa, ja hänen omien päähänpistojensa aiheuttama meluisa hilpeys sai koko parvekkeen vavahtelemaan. Veljeni kirjoitti paljoa enemmän kuin lopulta otti valmiiseen teokseensa; niin hedelmällinen oli hänen runollinen mielikuvituksensa. Samoinkuin mangonkukkien runsaus kevätaikana peittää mangolehtojen varjoisen maaperän heleään mattoonsa, samoin oli hänen Unimatkansa hylättyjä lehtiä sinne tänne siroteltuina kaikkialla talossa. Jos joku olisi ne kerännyt, niin ne muodostaisivat nyt kukkavihkon bengalilaisen kirjallisuutemme kaunisteeksi.