Ovilla salaa kuunnellen ja nurkissa kurkistellen me yleensä saimme riittävän osamme sellaisesta runon juhlasta; niin runsas se oli ja niin paljon siitä liikeni vieraille. Vanhimman veljeni luova kyky oli silloin kukkeimmillaan, ja hänen kynästänsä virtasi runon vuo — aalto aaltoa ajaen, sointuja ja lausumia — joka riemukkain voittolauluin täytti uomansa ja tulvi yli sen äyräiden. Ymmärsimmekö me oikein Unimatkan? Mutta tarvitsiko meidän se ehdottomasti ymmärtää voidaksemme siitä nauttia? Me kenties emme saavuttaneet valtameren rikkaita syvyyksiä — ja mitäpä olisimmekaan silloin niistä hyötyneet? — mutta me hekumoimme lanta-aaltojen riemussa, ja kuinka hilpeänä virtailikaan veri suonissamme, kun ne peittivät meitä pärskeellänsä!
Mitä enemmän minä ajattelen noita aikoja, sitä selvemmin havaitsen, ettei meillä enää ole sitä, mitä mainitaan madzhlin[18] nimellä. Poikaiällämme me näimme viimeiset säteet siitä häipyvästä sydämellisestä seurallisuudesta, joka oli varsin luonteenomainen edelliselle miespolvelle. Naapuruustunteet olivat silloin niin voimakkaat, että sellainen seurustelu oli nimenomainen välttämättömyys, ja kaikki ne, jotka voivat sen miellyttävyyttä osaltansa lisätä, olivat erittäin haluttuja. Nykyjään ihmiset käyvät toisiansa tervehtimässä liikeasioissa tai yhteiskunnallista velvollisuuttansa täyttäen, mutta madzhli ei enää kerää heitä yhteen. Heillä ei ole aikaa, ja heidän suhteensa eivät ole enää niin sydämelliset! Millainen hyörinä siihen aikaan talossamme vallitsikaan, kuinka hilpeänä kaikui keskustelun sorina, ja kuinka helisikään nauru parvekkeillamme! Esivanhempiemme kyky kerätä ympärillensä parvi ihmisiä ja pitää yllä vilkasta ja huvittavaa keskustelua on hävinnyt. Ihmisiä tulee ja menee yhä vieläkin, mutta samat parvekkeet ja huoneet näyttävät nyt autioilta ja ilottomilta.
Noina aikoina oli kaikki, huonekaluista juhlapitoihin asti, tarkoitettu monien nautittavaksi, joten suurimmassakaan upeudessa ja loistossa ei ollut minkäänlaista kopeuden sävyä. Loistokkuus on siitä lähtien melkoisesti lisääntynyt, mutta se on käynyt samalla kalseaksi, siitä on kadonnut taito saada ylhäinen ja samoin alhainen tuntemaan olevansa kuin kotona. Puutteellisesti, köyhästi vaatetetut eivät saa enää niitä käytellä lupaa kysymättä, pelkkien hymyilevien kasvojensa oikeudella. Niillä, joiden rakennus- ja huoneensisustustapaa me nyt yritämme jäljitellä, on oma seurallisuuden laatunsa avaran vieraanvaraisuuden merkeissä. Onnettomuutenamme on, että olemme menettäneet mitä olemme omistaneet emmekä kykene rakentamaan seuraelämäämme uudestaan, eurooppalaisen mallin mukaiseksi, joten kotoinen elämämme on muuttunut ilottomaksi. Me kokoonnumme vieläkin liike-elämän ja politiikan asioita pohtimaan, mutta emme milloinkaan enää nauttiaksemme vain toistemme kohtaamisesta. Pelkkä lähimmäisenrakkaus ei enää yllytä meitä keräämään ihmisiä toistensa seuraan. Minä en voi kuvitella mitään rumempaa kuin tämä seurallinen itaruus, ja kun nyt muistelen niitä, joiden heleä nauru, suoraan sydämestä pulputen, useasti kevensi meidän arkisen elämämme kuormaa, niin he ilmenevät minulle jostakin toisesta maailmasta tulleina vieraina.
19
KIRJALLISIA KUMPPANEITA
Minä sain poikaiälläni ystävän, jonka suoma apu oli verrattoman arvokas kirjalliselle kehitykselleni. Akshai Tshaudhuri oli neljännen veljeni koulukumppani. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisen kirjallisuuden maisterin arvon ja oli yhtä suuri asiansa rakastaja kuin tuntijakin. Mutta toisaalta hän oli yhtä mieltynyt vanhaan bengalilaiseen kirjallisuuteemme, nimenomaisesti myöskin Vaishnava-runoilijoihin. Hän tunsi satoja nimettömien tekijöiden sepittämiä bengalilaisia lauluja ja niitä hän tapasi ylen mielellänsä esittää — kimein äänin, välittämättä sävelmästä tai rytmistä enempää kuin kuulijainsa ilmeisestä tyytymättömyydestäkään. Mikään ulkoinen tai sisäinen mahti ei myöskään voinut estää hänen nokkelia sormiansa rummuttamasta lähimmän pöydän tai kirjan kantta kuulijoiden mielenkiinnon vilkastuttamiseksi.
Hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kykenevät erinomaisesti kaikesta nauttimaan. Hän oli yhtä taipuvainen keksimään jonkin asian pienimpiäkin hyviä puolia kuin ylenmäärin niitä ylistämään. Hänellä oli erinomainen kyky kädenkäänteessä sommitella runoja ja lauluja, jotka eivät olleet suinkaan arvottomia, mutta joista hän itse ei ollenkaan ylpeillyt. Hän ei välittänyt vähääkään niistä lukemattomista paperiliuskoista, joihin oli tuotteitansa raapustellut. Jos hänen kykynsä olivat runsaat, niin hän itse puolestaan suhtautui niihin mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä.
Eräs hänen pitempi runoelmansa saavutti Bangadarsanissa. ilmestyessään suurta suosiota, ja minä olen kuullut hänen laulujansa laulavan monen, joka ei ole hänestä itsestään mitään tietänyt.
Luontoperäinen kirjallisuuden rakkaus on paljoa harvinaisempi kuin oppineisuus, ja Akshai Babun intomielinen kiintymys se herätti minussakin kirjallisuuden harrastusta. Hän oli yhtä vapaamielinen ystävänä kuin kirjallisena arvostelijanakin. Vieraitten seurassa hän oli kuin kala kuivalla maalla, mutta ystävien piirissä eivät haitanneet ollenkaan iän enempää kuin viisaudenkaan eroavaisuudet. Meidän poikien keralla hän oli itsekin poika. Kun hän myöhään iltasella oli lähtemässä pois vanhempien veljieni madzhli-seurasta, niin minä tartuin usein hänen hihaansa ja hinasin hänet kouluhuoneeseemme. Siellä hän, koulupöydällämme istuen, paneutui yhä yhtä hilpeänä meidän pienen seuramme elähdyttäväksi keskukseksi. Monta kertaa kuulin hänen sellaisessa tilaisuudessa pitävän innostunutta esitelmää jostakin englantilaisesta runoelmasta; toisinaan houkuttelin hänet keskustelemaan jonkin teoksen erikoisista eduista, jotakin kriitillisesti seulomaan tai kerallani kiivaasti kiistelemään, toisinaan taas luin hänelle omia tuotteitani saaden palkakseni säästelemätöntä ylistystä.
Neljäs veljeni Dzhjotirindra oli kirjallisen ja persoonallisen kehitykseni parhaita edistäjiä. Hän oli itse intomielinen ihminen ja halusi herättää toisissa samaa mieltä. Hän ei sallinut milloinkaan ikäeromme estää minua vapaasti ilmaisemasta ajatuksiani ja tunteitani hänen seurassaan. Hänen suomaansa suurta vapauden lahjaa ei kukaan muu olisi rohjennut minulle tarjota; monet moittivatkin häntä siitä syystä. Hänen kumppanuutensa teki minulle mahdolliseksi karistaa pois arkatunteisuuteni. Se oli varhaisen lapsuuteni ankaran painostuksen jälkeen minulle yhtä välttämätöntä kuin kesän paahtamalle maankamaralle monsuunituulien tuoma siunaus.