Elleivät kahleeni olisi siten katkenneet, minä kenties olisin rampautunut koko elämäni ajaksi. Vallanpitäjät eivät milloinkaan väsy käyttelemästä vapauden mahdollista väärinkäyttöä aiheena vapauden epäämiseen, mutta varmaa on, ettei vapaus ansaitse nimeänsä, ellei sellaista mahdollisuutta ole olemassa. Ainoa keino oppia käyttelemään jotakin välinettä oikein on se, että aluksi käyttelee sitä väärin. Itsestäni minä joka tapauksessa voin varmasti väittää, että se vähäinen onnettomuus, mikä vapaudestani on johtunut, on aina lopulta itsestänsä korjautunut. Minä en ole milloinkaan kyennyt omaksumaan mitään sellaista, mitä on yritetty minulle tyrkyttää tarttumalla korviini — ruumiillisesti tai henkisesti. Pelkkä tuska oli tuloksenani, ellei minun sallittu menetellä niinkuin itse tahdoin.
Veljeni Dzhjotirindra salli minun esteettömästi etsiä oikean tien omaan itseeni, ja vasta sitten voi luontoni varustautua tuottamaan — okaitansa kenties, mutta myöskin kukkiansa. Omat kokemukseni ovat johtaneet minut pelkäämään vähemmän pahaa itseänsä kuin väkivaltaisia, hyväätarkoittavia yrityksiä. Rankaisevaa poliisivaltaa, valtiollista samoinkuin yhteiskunnallistakin, minä terveesti kammoksun. Niistä aiheutuva orjuus on pahin syöpä ihmiskunnan ruumiissa.
Eräinä aikoma veljeni tapasi istua päiväkaudet pianonsa ääressä syventyneenä uusien sävelmien luomiseen. Niitä kumpusi runsain määrin hänen karkeloivien sormiensa tiestä. Me, Akshai Babu ja minä, istuimme hänen vieressään yrittäen keksiä sanoja hahmoutuviin sävelmiin voidaksemme ne paremmin säilyttää muistissamme.[19] Niin minä suoritin oppiaikani sävellyskoulussa.
Meidän poikaiällämme viljeltiin perheemme keskuudessa musiikkia varsin uutterasti. Siitä oli minulle se etu, että voin ponnistelematta kyllästää sillä koko olemukseni. Mutta samalla siitä oli se haitta, etten saavuttanut teknillistä varmuutta, joka on ainoastaan asteittaisen oppimisen avulla hankittavissa. Niinpä en olekaan musiikin alalla saavuttanut varsinaista kelpoisuutta.
Himalajalta palattuani minä sain yhä suurempaa vapautta. Palvelijain käskyvalta loppui pian kerrassaan; minä keksin monta juonta päästäkseni vapautumaan koulukahleistanikin, ja kotiopettajillenikaan minä en jättänyt liian suurta määräämisoikeutta. Gjan Babu, joka oli kerallani lukenut Sodanjumalan syntymän ja pari muuta kirjaa jokseenkin pintapuoliseen tapaan, erosi toimestansa antautuakseen lainopilliselle uralle. Hänen seuraajaksensa tuli Bradzha Babu. Ensimmäisenä päivänä hän käski minua kääntämään Wakefieldin maalaispappia. Minä en pitänyt kirjaa huonona, mutta kun opettajani siitä rohkaistuneena alkoi laajemmin järjestellä opintojeni tehokasta edistämistä, niin minä en enää ollutkaan mukaan otettavissa.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, luopuivat vanhemmat veljeni kaikista minuun kohdistuvista toiveista. Minä tunsin itseni niin ollen vapaaksi ja voin antautua mielin määrin täyttämään kirjoitusvihkoani. Se, mitä siihen raapustin, ei suinkaan kohonnut odotuksia korkeammalle. Mieleni oli kuin kuumia höyryjä täynnä, ja höyryn täyttämät kuplat kiiriskelivät joutilaan mielikuvituksen pyörteen vaiheilla tarkoituksettomina, vailla päämäärää. Minkäänlaista hahmoutumista ei tapahtunut, ei syntynyt muuta kuin levotonta liikettä, kuplain kumpuilemista ja takaisin vaahdoksi raukeamista. Se vähäinen sisällys, mikä sepitelmistäni oli löydettävissä, ei ollut omaa tuotettani, vaan toisilta runoilijoilta lainattua. Omaani oli vain rauhattomuus, mieleni kiehuva jännitys. Kun syntyy liikettä, ennenkuin voimat ovat ehtineet tasapainoon, niin tuloksena voi olla ainoastaan sokea sekamelska.
Kälyni[20] harrasti lämpimästi kirjallisuutta. Hän ei lukenut vain aikaansa kuluttaakseen; ne bengalinkieliset kirjat, joita hän luki, täyttivät kerrassaan hänen mielensä. Minä olin hänen kumppaninsa kirjallisuuden maille tehdyillä retkillä. Hän oli Unimatkan hartain ihailija. Samoin minäkin, sitä enemmän, kun olin kasvanut samassa ilmakehässä, jossa teos oli luotu, ja runoelman kauneudet olivat kutoutuneet sydämeni kaikkiin säikeisiin. Se oli onneksi minun runollisen jäljittelykykyni rajojen ulkopuolella, joten ei johtunut milloinkaan mieleeni yrittää luoda jotakin samanlaista.
Unimatkaa sopii verrata suurenmoiseen palatsiin, jossa on lukemattomia saleja, kammioita, käytäviä, kulmauksia ja komeroita täynnä ihmeen taiteellisesti ja taitavasti suoritettuja veistokuvia ja maalauksia, ja sen ympäristössä puutarhoja lehtimajoineen ja suihkulähteineen ja varjoisine paikkoineen. Se ei ainoastaan hämmästytä runollisten ajatustensa ja kuviensa runsaudella; sen kielen ja ilmaisutavan rikkaus on yhtä ihmeteltävä. Ei ole mikään vähäinen asia sellainen luova voima, joka kykenee tuottamaan niin suurenmoisen ja yksityiskohtiansa myöten täydellisen rakennelman, ja tämän oivaltaminen lienee ollut syynä siihen, etten minä milloinkaan johtunut ajattelemaan sen jäljittelemistä.
Tähän aikaan ilmestyivät Viharilal Tshakravartin laulut "Sarada Mangal"-nimisenä sarjana Arja Darsanissa. Kälyäni nuo suloiset laulelmat kovin viehättivät. Useimmat niistä hän osasi ulkoa. Hän kutsui runoilijan usein luoksemme ja oli omin käsin kirjaillut häntä varten istuintyynyn. Niin sain minäkin tilaisuutta häneen tutustua ja päästä hänen ystäväksensä. Hän mieltyi kovin minuun, ja minä aloin pian käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä, aamulla, keskipäivän aikaan ja illalla. Hän oli kuin itse hyvyys, ja mielikuvituksen valokehä tapasi ympäröidä häntä runollisen astraaliruumiin tavoin, joka näytti hänen oikealta kuvaltansa. Hän oli aina täynnä aito taiteellista iloa, ja joka kerta, kun kävin hänen luonansa, minäkin hengittelin sitä osaltani. Usein minä tapasin hänet pienessä huoneessaan kolmannessa kerroksessa, missä hän makasi viileällä sementtipermannolla keskipäivän helteessä kirjoittaen runojansa. Vaikka olinkin nuori poikanen, hän tervehti minua aina niin vilpittömän ystävällisesti, etten milloinkaan tuntenut vähintäkään arkuutta hänen seurassaan. Sitten hän luki minulle runojansa tai lauloi laulujansa, kerrassaan innostukseensa uppoutuneena ja koko ympäristönsä unhottaen. Hänen äänensä tosin ei ollut erikoisessa määrin lauluvoimainen, mutta hän ei ollut aivan epämusikaalinenkaan, joten voi saada hyvän käsityksen hänen tarkoittamastansa sävelmästä.[21] Kun hän suljetuin silmin koroitti sointuisan. syvän äänensä, niin sen ilmeikkyys korvasi kaikki, mitä suorituksista muuten puuttui. Mielessäni kaikuu vieläkin eräitä lauluja sellaisina kuin hän ne minulle lauloi. Toisinaan minä sävelsin hänen runojansa ja lauloin niitä hänelle.
Hän oli Valmikin ja Kalidasan suuri ihailija. Muistan vielä, kuinka hän kerran, kaikuvin äänin lausuiltuansa Kalidasan Himalaja-kuvausta, virkkoi: "Pitkien a-äänteiden toistuminen ei tässä ole mikään sattuma. Runoilija toistelee tahallaan tätä äännettä Devatatmasta Nagadhiradzhaan saakka, siten paremmin kuvatakseen Himalajan valtavaa suuruutta."