Minä en kumminkaan ollut lähtenyt tälle matkalle vaihtaakseni merentakaisen kotini meren tällä puolella olevaan. Tarkoituksena oli, että minä opiskelisin lakitiedettä ja palaisin kotiin barristerina. Niinpä minut eräänä kauniina päivänä lähetettiin Brightonin kouluun. Minua tutkivasti silmäiltyänsä johtaja lausui ensimmäisiksi sanoikseen: "Onpa teillä komea pää!" Tämä yksityisseikka on jäänyt muistiini, koska se kotosalla elelevä henkilö, joka oli innokkaasti pyrkinyt pitämään turhamaisuuttani aisoissa, oli istuttanut minuun sen vakaumuksen, että kalloni ja piirteeni yleensä olivat moniin toisiin henkilöihin verraten vain keskinkertaiset.[26] Lukija laskee toivottavasti ansiokseni, että empimättä uskoin, mitä hän sanoi, ja mielessäni valittelin sitä säästeliäisyyttä, jota Luoja oli minua rakentaessaan osoittanut. Minä havaitsin monessa muussakin tilaisuudessa, että englantilaiset tuttavani arvostivat minua toisin kuin kotoinen arvostelijani, ja minä vaivasin kovin päätäni ajatellessani molempien maiden makuarvostelmien erilaisuutta.
Eräs seikka minua Brightonin koulussa kovin ihmetytti: toiset pojat eivät kohdelleet minua ollenkaan epäystävällisesti. Päinvastoin: he pistivät usein taskuuni omenoita ja oransseja ja juoksivat pois. Minä voin selittää tuon omituisen käytöksen johtuvaksi vain siitä, että olin muukalainen.
Tässäkään koulussa minä en käynyt kauan. Mr Tarak Palit[27] oli silloin Englannissa. Hän huomasi, etten minä opistossani päässyt edistymään, ja sai veljeltäni luvan ottaa minut mukanansa Lontooseen, missä minun piti asua yksin täysihoitolassa. Hänen valitsemansa asunto sijaitsi Regent's Parkia vastapäätä. Silloin oli sydäntalvi. Ikkunani edustalla kasvavissa puissa ei ollut yhtään lehteä; niiden paljaat, lumiset oksat ojentuivat kohti taivasta — ja tuo näky sai minut värisemään luita ja ytimiä myöten.
Äsken saapuneelle vieraalle on tuskin kamalampaa olopaikkaa kuin talvinen Lontoo. Minä en tuntenut ketään lähistöllä enkä osannut liikkua omin neuvoin. Tulivat jälleen päivät, joina minä istuin yksin ikkunan luona ja tuijottelin ulkoiseen maailmaan. Mutta sen näkö ei ollut tällä kertaa viehättävä. Sen kasvot olivat synkät, taivas oli samea, sen valo vailla loistoa kuin kuolleen silmä, näköpiiri kokoon kutistunut, vailla avaran, vierasvaraisen maailman houkuttelevaa hymyä. Huone oli niukasti kalustettu, mutta siinä sattui olemaan harmoni, jota minä mielin määrin soittelin varhaisen iltahämärän laskeuduttua. Toisinaan tuli intialaisia minua tervehtimään, ja vaikka en heitä kunnollisesti tuntenutkaan, olisin heidän lähtiessään mielelläni tarttunut heidän nuttunsa liepeeseen pidättääkseni heidät kauemmin luonani.
Näissä suojissa asuessani minulla oli latinankielen opettaja. Hänen laiha hahmonsa kuluneine vaatteineen näytti kestävän talven kouraisua yhtä huonosti kuin alastomat puut. En tiedä, kuinka vanha hän oli, mutta hän näytti ilmeisesti vuosiansa vanhemmalta. Toisinaan sattui, ettei hän opetuksen kestäessä kyennyt löytämään jotakin sanaa, vaan tuijotteli hämillään ja häpeissään eteensä. Hänen omaisensa pitivät häntä hassahtavana. Hänet oli ottanut valtoihinsa eräs teoria. Hän uskoi, että kunakin aikakautena ilmeni jokaisessa inhimillisessä yhteisössä maanpiirin kaikilla kulmilla sama vallitseva aate, joka tosin esiintyy erilaisissa muodoissa eri sivistysasteiden mukaan, mutta on kumminkin pohjaltaan aina sama. Ja tuo kulloinenkin aate ei suinkaan siirtynyt kansasta toiseen kosketusten nojalla, sillä se ilmeni sielläkin, missä ei minkäänlaista kosketusta ollut olemassa. Nyt oli hänen suurena huolenansa kerätä tosiasioita tuon teorian tukemiseksi. Hänen ollessaan niissä askareissa häneltä puuttui leipää ja vaatteita. Hänen tyttärensä eivät kovinkaan kunnioittaneet hänen teoriaansa ja soimasivat häntä alinomaa hänen narrimaisuudestansa. Toisinaan voi jo hänen kasvoistansa nähdä, että hän oli löytänyt jonkin todistuskappaleen ja että väite oli vastaavassa määrässä voimistunut. Sellaisissa tapauksissa minä otin asian puheeksi, ja hänen innostuksensa tempasi minut mukaansa. Toisina päivinä hän oli vaipunut syvän synkkyyden valtoihin, ikäänkuin hänen taakkansa olisi ollut liian raskas kantaa. Silloin hänen opetuksensa joutui joka askelella pysähdyksiin, hänen silmänsä tuijottelivat tyhjään avaruuteen, ja hänen henkensä kieltäytyi kiskoutumasta latinankielen alkeiskieliopin sivuille. Minä tunsin syvää myötätuntoa tuota ruumiiltaan raihnasta, sielultaan teorianrasittamaa miestä kohtaan, ja vaikka hyvin tiesin, etteivät latinanopintoni edistyneet, en kumminkaan hennonut erottaa häntä toimestaan. Tämä näennäinen latinankielen opiskelu kesti koko sen ajan, jonka niissä suojissa asuin. Kun olin aikeissa siirtyä pois ja edellisenä iltana tahdoin maksaa hänen tuntinsa, hän virkkoi surullisesti: "Minä en ole tehnyt mitään, olen vain riistänyt teiltä aikaa enkä siis voi ottaa teiltä maksua." Minun oli hyvin vaikea saada hänet lopulta ottamaan vastaan palkkionsa.
Vaikka latinankielen opettajani ei tahtonutkaan milloinkaan rasittaa minua todisteillansa, minä en vieläkään pidä hänen teoriaansa ollenkaan hylättävänä. Minä uskon varmaan, että ihmisten henkiä yhdistää toisiinsa jokin syvällä piilevä yhtenäinen mediumi, jonka välityksellä jokainen jossakin yksityisessä osassa tapahtuva häiriö salaisesti johtuu toiseen.
Palit Babu sijoitti minut sitten erään Barker-nimisen yksityisopettajan luo asumaan. Viimeksimainittu otti luokseen ylioppilaita, joita varusti tutkintoihin. Hänen lempeätä pikku vaimoansa lukuunottamatta ei koko talossa ollut mitään sellaista, mitä olisi jonkinmoisella oikeudella sopinut sanoa viehättäväksi. Voi varsin hyvin ymmärtää, kuinka sellainen opettaja löytää oppilaita, sillä noilla olento-raukoilla ei ole mitään valitsemisen varaa; mutta kiduttavaa on ajatella, kuinka sellainen mies saa itselleen vaimon. Mrs Barker oli yrittänyt lohduttautua hankkimalla itselleen sylikoiran, mutta Barker, halutessaan rangaista vaimoansa, kidutti koiraa. Naisen onnettomaan luontokappaleeseen kohdistama kiintymys niin ollen vain lisäsi hänen kärsimystensä kenttää.
Minä olin ylen iloinen, kun kälyni vapautti minut tuosta ympäristöstä kutsumalla minut Devonshiren Torquayhin. En osaa sanoin kertoa, millaista onnentuntoa minussa herättivät vuoret ja meri, kukkaiset niityt, varjoisat männiköt ja pienet levottomat leikkikumppanini. Siitä huolimatta minua toisinaan kiusasi kysymys, miksi täällä, missä silmilleni tarjoutui ylen runsaasti kauneutta, missä mieleni oli iloa tulvillaan ja joutilaat päiväni leijailivat taivaan rannattomassa sinessä kantamatta muuta taakkaa kuin minun häiriytymättömän onneni, runous ei minua kertaakaan kutsunut. Niinpä lähdin eräänä päivänä, käsikirjoitusvihko ja sateenvarjo muassani, kalliorannalle täyttämään runollista kutsumustani. Valitsemani paikka oli epäilemättä kaunis, sillä se ei ollut minun runollisesta kyvystäni riippuvainen. Etenevä laakea kallionkieleke kaartui alinomaisin kaipauksin yli vedenpinnan, ja sen edessä ja yläpuolella nukkui läpikuultoisen sinisen veden vaahtopäiden tuudittelemana hymyilevä, aurinkoinen taivas, unessakin kuunnellen aaltojen tuutulaulua. Kallion takana lepäsi hongiston helman varjo leveänä kuin väsyneen metsänneidon yltänsä riisuma viitta. Tuolla kivisellä valtaistuimella istuen minä kirjoitin runon Magnalari (Uponnut venhe). Olisin kenties voinut ajatella sen onnistuneen hyvinkin, jos olisin silloin ymmärtänyt viskata sen mereen. Mutta sellaista lohdutusta minulla ei ole, sillä runo on vieläkin olemassa, ja jos se onkin karkoitettu julkaistuista teoksistani, voi jokin uusi painos tuoda sen jälleen ilmoille.
Velvollisuuden sanansaattaja ei kumminkaan ollut joutilas. Se kutsui minua jälleen, ja minä palasin Lontooseen. Tällä kertaa minä sain suojan tri Scottin perheestä. Eräänä kauniina ehtoopäivänä minä hyökkäsin hänen luoksensa kaikkine kamssuineni. Kotosalla olivat vain valkotukkainen tohtori itse, hänen rouvansa ja vanhin tyttärensä. Kuullessaan vieraan intialaisen hyökkäyksestä olivat molemmat nuoremmat tyttäret pelastautuneet erään sukulaisensa luo. Luulenpa, että he palasivat vasta sitten, kun saivat kuulla, etten ollut vaarallinen. Erittäin lyhyessä ajassa minä tulin kuin perheen jäseneksi. Mrs Scott kohteli minua kuin omaa poikaansa, ja hänen tytärtensä minulle osoittama sydämellinen ystävällisyys on sukulaistenkin kesken harvinainen.
Eräs seikka minulle selvisi tämän perheen keskuudessa eläessäni: että ihmisluonto on kaikkialla yhdenlainen. Me sanomme mielellämme — ja minäkin olin siihen asti niin uskonut — että intialaisen vaimon miehellensä osoittama harras uhrautuvaisuus on aivan ainoalaatuinen ja ettei sellaista löydy Euroopasta. Mutta ainakaan minä en voinut keksiä minkäänlaista seikkaa, joka olisi erottanut Mrs Scottia ihanteellisesta intialaisesta aviovaimosta. Hän piti alinomaa huolta miehestänsä. Kun heidän varansa olivat rajoitetut, ei talossa ollut liian paljon palvelijoita, ja Mrs Scott toimitti itse kaikki, mitä hänen miehensä tarvitsi. Ennen Mr Scottin kotiintuloa iltasella hän asetti hänen nojatuolinsa ja villaiset kotikenkänsä lieden luo. Hän ei milloinkaan hetkeksikään unohtanut, mistä hänen miehensä piti ja mikä häntä ilahdutti. Joka aamu hän ainoan palvelijattarensa keralla järjesti koko talon, yliskamarista keittiöön saakka, ja portaiden messinkisiä kaidepuita ja ovien nuppeja ja nastoja hangattiin, kunnes ne hohtelivat kuten ennenkin. Näiden jokapäiväisten taloustoimiensa vuoksi hän ei kumminkaan unohtanut seurallisia velvollisuuksiansa. Saatuaan päivän askareet suoritetuiksi hän otti vielä innokkaasti osaa kirjallisiin ja soitannollisiin illanviettoihimme. Hyvän emännän vähäisimpänä velvollisuutena näet ei suinkaan ole joutohetkien hilpeydestä huolehtiminen.