Toisinaan minä liityin tyttöjen seuraan heidän illalla harrastaessaan pöydän hypittämistä. Me laskimme sormemme pienelle teepöydälle, joka alkoi liikkua ympäri huonetta. Asia kehittyi niin pitkälle, että kaikki, mitä kosketimme, alkoi väristä ja vapista. Mrs Scott ei ollenkaan pitänyt sellaisista puuhista. Siitä huolimatta hän sieti asian urhoollisesti, koska ei tahtonut vaikuttaa painostavasti meidän nuorekkaaseen mielialaamme. Mutta kun sitten kerran kävimme käsiksi tri Scottin silkkihattuun sitä hypittääksemme, niin tuo oli hänelle liikaa. Hän kiiruhti luoksemme kovin kiihtyneenä ja kielsi meitä hattuun koskemasta. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että Saatana olisi hetkeäkään tekemisissä hänen miehensä päähineen kanssa.
Kaikissa hänen toimissaan ilmeni hänen mieheensä kohdistuva syvä kunnioitus. Kun ajattelen hänen liikuttavaa alttiuttansa, niin minulle käy selväksi, että naisen rakkauden korkein täydellisyys on sellaisesta syvästä kunnioituksesta löydettävissä, että naisen rakkaus kasvaa palvonnaksi, jos se kehittyy luonnolliseen tapaan ja ilman ulkonaisten seikkojen ehkäisevää vaikutusta. Missä vaatelias ylellisyyselämä on vallitsemassa ja missä kevytmielisyys himmentää päivät ja yöt, siellä tämä rakkaus joutuu häpäistyksi ja naisen luonto ei saavuta täydellistymisensä iloa.
Minä vietin siellä muutamia kuukausia. Sitten oli veljeni aika palata kotiin, ja isäni kirjoitti, että minun oli lähdettävä hänen mukanaan. Minua se tieto ilahdutti. Kotimaani päivänpaiste ja kotimaani taivas olivat jo kauan minua hiljaa houkutelleet. Minun sanoessani jäähyväisiä Mrs Scott tarttui itkien käteeni. "Miksi olette tullut meidän luoksemme", sanoi hän, "kun näin pian lähdette pois?" Perhe ei enää asu Lontoossa. Muutamat sen jäsenet ovat jo siirtyneet toiseen maailmaan, toiset ovat hajaantuneet paikkoihin, joista minulla ei ole tietoa. Mutta heidän kotinsa muisto säilyy iät kaiket mielessäni.
Eräänä talvipäivänä, astellessani katua Tunbridge Wellsissä, minä näin erään miehen seisovan tien vieressä. Hänen rikkinäisistä jalkineistansa pilkistivät paljaat varpaat, ja hänen rintansa oli osittain vailla verhoa. Hän ei virkkanut minulle mitään — kenties siitä syystä, että kerjääminen oli kielletty — mutta katsoi minua silmiin tuokion ajan. Rahakappale, jonka hänelle annoin, oli nähtävästi suurempi kuin hän oli odottanut, sillä minun astuttuani pari askelta kauemmaksi hän juoksi jälkeeni, tarjosi rahakappaletta takaisin ja sanoi: "Armollinen herra, annoitte minulle epähuomiossa kultarahan." Minä en luultavasti olisi tätä tapausta muistanut, ellei eräällä toisella kerralla olisi käynyt aivan samoin. Kun näet ensimmäisen kerran saavuin Torquayn asemalle, siirsi kantaja matkatavarani aseman edustalla oleviin ajoneuvoihin. Etsittyäni kukkarostani turhaan pientä rahaa minä ojensin hänelle puoli kruunua vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hetkisen kuluttua hän saapui juosten vaunujen jälkeen ja huusi ajomiestä pysähdyttämään. Minä jo ajattelin, että hän, kokemattomuuteni havaittuansa, kenties aikoi yrittää saada minulta vieläkin enemmän. Vaunujen pysähdyttyä hän virkkoi: "Armollinen herra, olette varmaan antanut minulle puoli kruunua pennyn asemesta!"
En voi väittää, ettei minua Englannissa ollessani milloinkaan petetty, mutta missään tapauksessa ei siinä määrin, että minun kannattaisi sitä yhä muistella. Pikemmin minä siellä saavutin sen vakaumuksen, että ainoastaan ne, jotka itse ansaitsevat luottamusta, osaavat luottaa toisiin. Minä olin tuntematon muukalainen ja olisin helposti voinut jättää maksamatta rangaistusta pelkäämättä, mutta yksikään lontoolainen kauppias ei ole suhtautunut minuun epäluuloisesti.
Koko sen ajan, jonka Englannissa vietin, minä olin joutunut osalliseksi erääseen naurettavaan komediaan, jota minun oli esittäminen alusta loppuun asti. Minä tutustuin sattumalta erään edesmenneen korkean anglo-intialaisen virkamiehen leskeen. Hän oli niin ystävällinen, että mainitsi minua hyväilynimellä Ruby. Eräs hänen intialainen ystävänsä oli sommitellut englanninkielisen valitushymnin hänen puolisonsa kuoleman johdosta. On turhaa tässä laveammin selitellä sen runollista arvoa tai arvottomuutta. Minun onnettomuuteni oli siinä, että hautalaulun sepittäjä oli merkinnyt sen laulettavaksi Behaga-sävelmää käyttäen. Leski näet pyysi minua eräänä päivänä sen siten laulamaan. Viattomassa typeryydessäni minä suostuin. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään muuta kuin minä tajuamaan, kuinka kamalan naurettava oli tämä Behaga-sävelmän ja noiden mauttomien säkeiden toisiinsaliittäminen. Leski näytti kovin liikutetulta kuullessaan intialaisen valituslaulua esitettävän alkuperäisin sävelmin. Minä otaksuin asian siihen loppuvan, mutta niinpä ei ollutkaan laita.
Minä tapasin samaisen lesken useita kertoja vierasseuroissa, ja kun me päivällisen jälkeen liityimme naisten seuraan oleskeluhuoneeseen, niin hän pyysi minua laulamaan tuon sävelmän. Kaikki odottivat jotakin erinomaista intialaisen musiikin näytettä ja kannattivat vilkkaasti hänen pyyntöänsä. Sitten ilmaantui hänen taskustansa tuon kohtalokkaan valitusrunon painettuja kappaleita, ja minun korviani alkoi kihelmöidä. Vihdoin minun oli aloitettava, pää painuksissa ja ääni värähdellen, vieläpä hyvin tietäen, että olin ainoa huoneessaolijoista, johon esitys teki riittävässä määrin sydäntäsärkevän vaikutuksen. Sitten kajahti kuorossa, pidätetyn naurunhihityksen ohella: "Paljon kiitoksia!" "Erittäin mielenkiintoista!" Ja siitä huolimatta, että oli kolea talvi, minä tunsin voimallisesti hikoilevani. Kukapa olisi kyennyt minun syntyessäni tai tuon kunnianarvoisen anglo-intialaisen kuollessa ennustamaan, kuinka ankara isku hänen manallemenonsa minulle oli!
Tri Scottin luona asuessani ja yliopistollisia luentoja kuunnellessani minä sitten joksikin aikaa jouduin lesken kosketuspiirin ulkopuolelle. Hän asui eräässä etukaupungissa jonkin matkan päässä Lontoosta, ja minä sain tavan takaa häneltä kirjeitä, joissa minua kehoitettiin käymään siellä. Valitushymniin kohdistuva kammo sai minut kumminkin olemaan noudattamatta noita kutsuja. Vihdoin hän lähetti minulle kiireellisen sähkösanoman. Saadessani sähkötiedon olin luennolle menossa, ja Englannissa-oleskeluni läheni silloin jo loppuansa. Minä pidin velvollisuutenani käydä vielä kerran rouvaa tervehtimässä ja niin minä taivuin hänen hartaaseen pyyntöönsä.
Sen sijaan että olisin palannut luennolta kotiin, minä lähdin suoraa päätä rautatieasemalle. Oli hirmuinen sää: pureva pakkanen, lumipyry, sumua. Minun päämääränäni oli pääteasema. Niinpä en ollut millänikään, en huolinut ollenkaan tiedustella, milloin saapuisin perille.
Kaikki asemasillat olivat oikealla kädellä, ja minä istuin oikeanpuolisessa ikkunanpielessä kirjaani syventyneenä. Oli jo tullut niin pimeä, ettei ulkona erottanut mitään. Muut matkustajat astuivat junasta toinen toisensa jälkeen. Olimme vast'ikään lähteneet viimeisenedelliseltä asemalta. Sitten juna jälleen pysähtyi, mutta ei ollut näkyvissä ketään, ei myöskään valoja eikä asemasiltaa. Tavallisella matkustavaisella ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada selkoa siitä, miksi juna toisinaan pysähtyy asemien välimaalle, joten minä en yrittänyt mitään arvailla, istuinhan vain ja jatkoin lukemista. Sitten juna alkoi liikkua vastakkaiseen suuntaan. Eipä näy voivan aavistaa, mitä junan päähän kulloinkin pälkähtää, mietin minä syventyen vieläkin kirjaani. Mutta kun sitten saavuimme takaisin edelliselle asemalle, en voinut enää olla aivan huoleton. "Milloin saavumme —iin?" kysyin minä. "Sieltähän te juuri tulette", kuului vastaus. "Mihin nyt olemme menossa?" kysyin minä. "Lontooseen." Nyt minulle selvisi, että juna oli edestakainen. Tiedustellessani, milloin seuraava juna oli siihen suuntaan menevä, sain kuulla, ettei sinä iltana enää junia liikkunut. Ja seuraavaan kysymykseeni sain vastaukseksi, ettei ollut majataloa viiden mailin piirissä.