Siihen aikaan, jolloin kuuntelin englantilaista kirjallisuutta käsitteleviä luentoja University College'issa, oli kuuntelijakumppaninani Loken Palit. Hän oli suunnilleen neljä vuotta minua nuorempi. Siinä iässä, jolloin näitä elämäni muistoja kirjoitan, neljän vuoden ikäero ei merkitse mitään. Seitsemäntoista ja viidentoista vuoden välistä juopaa ystävyyden sitävastoin on vaikea silloittaa. Poika, jolta puuttuu ikävuosien painokkuus, pyrkii aina ylen huolellisesti varjelemaan vanhemmuutensa arvoa. Kun oli kysymyksessä Loken, ei mieleeni kumminkaan kohonnut rajoittavaa siltaa, sillä minä en voinut mitenkään tuntea häntä nuoremmakseni.
Opiskelevat pojat ja tytöt istuivat toistensa seurassa College'in kirjastossa. Siellä oli meilläkin tête-â-tête. Jos olisimme olleet sievästi rauhalliset, ei kukaan olisi valittanut, mutta nuori ystäväni oli täynnä vallattomuutta, joka vähimmästäkin aiheesta purkautui helmeileväksi nauruksi. Kaikkien maiden tyttölapset käyttelevät opintoihinsa luonnottoman suuren määrän uutteruutta, ja minä tunnen katumusta, kun muistelen niitä lukuisia moittivia sinisiä silmiä, jotka turhaan karistelivat hillittömän hilpeytemme yli nuhtelevia katseitansa. Niinä aikoina minä kumminkaan en tuntenut vähintäkään myötätuntoa häiriytynyttä oppimisintoa kohtaan. Sallimus on ollut minulle niin armollinen, että on säästänyt minua kaiken ikäni päänkivistykseltä ja keskeytyneiden opintojen aiheuttamilta omantunnontuskilta.
Melkein lakkaamattomasta naurustamme huolimatta me sentään saimme toimeen hieman kirjallista keskustelua, ja jos Loken ei ollutkaan perehtynyt bengalilaiseen kirjallisuuteen siinä määrin kuin minä, niin tuon seikan korvasi hyvinkin hänen terävä älynsä. Me keskustelimme muun muassa bengalinkielen oikeinkirjoituksesta.
Aihe oli seuraava. Eräs tri Scottin tyttäristä halusi harjoittaa johdollani bengalinkielen opintoja. Opetettuani hänelle aakkoset minä ilmaisin ylpeyteni siitä, että bengalilainen oikeinkirjoitus on tunnollinen eikä alinomaa huvikseen riko sääntöjänsä. Minä selitin hänelle, kuinka mielellämme olisimme nauraneet englantilaisen oikeinkirjoituksen oikuille, ellei meidän valitettavasti olisi ollut joskus pakko tutkintoa varten päntätä niitä päähämme. Mutta ylpeyteni johti lankeemukseen. Kävi ilmi, ettei bengalilainen oikeinkirjoitus sekään sallinut itseänsä kahlehdittavan, mutta että tottumus oli sulkenut silmäni sen epäsäännöllisyyksiltä.
Sitten aloin etsiä lakeja sen laittomuuden säännöstelemiseksi. Minä kerrassaan hämmästyin, kun havaitsin, millaista ihmeellistä apua Loken kykeni minulle siinä suhteessa antamaan.
Kun Loken myöhemmin astui intialaiseen siviilivirkaan ja palasi kotimaahan, niin se työ, joka oli helmeilevän hilpeänä kummunnut ilmi College'in kirjastossa, virtasi edelleen valtavampana vuona. Lokenin hillitön kirjallisuudesta iloitseminen vaikutti tuulena minun kirjallisten seikkailupurtteni purjeissa. Ja kun nuorekkaan uskallukseni korkeimmillaan ollessa sepitin suorasanaista ja runoa rajun vauhdikkaasti, niin Lokenin suoma rajoittamaton hyväksyminen esti tarmoani hetkeksikään herpautumasta. Moneen erinomaiseen runolliseen lentoon yllytti minua oleskelu hänen huvilassaan. Usein me kokoonnuimme kirjallisiin ja musikaalisiin seuroihimme ehtootähden merkeissä ja hajaannuimme vasta, kun heleä kointähti ja aamun tuuloset kehoittivat meitä sammuttamaan lampun.
Sarasvatin[28] monien lootuskukkien joukossa on ystävyyden kukka varmaan hänen suurin suosikkinsa. Minä en ole löytänyt paljoakaan kultaista kukkapölyä sen vaiheilta, mutta hyvän toveruuden suloista tuoksua olen saanut osakseni yltäkyllin.
27
"SÄRKYNYT SYDÄN"
Englannissa ollessani minä aloitin toisenkin runoelman, jota jatkoin kotimatkalla ja jonka perille ehdittyäni saatoin päätökseen. Se ilmestyi nimellä "Bhagna Hridaj" (Särkynyt sydän). Siihen aikaan minä pidin sitä hyvinkin hyvänä. Ei ollut kumma, että kirjoittaja niin ajatteli, mutta se saavutti aikanaan lukijoittensakin suosiota. Muistan vielä, kuinka sen ilmestyttyä Tipperan radzha-vainajan ensimmäinen ministeri tuli nimenomaisesti minulle ilmoittamaan, että radzha kovin ihailee runoelmaa ja kohdistaa suuret toiveet tekijän myöhempään kirjalliseen kehitykseen.