Sallittakoon minun tässä mainita, mitä tästä kahdeksantoista vuoden iällä kirjoittamastani runoelmasta lausuin eräässä kirjeessä, kun olin ehtinyt kolmenkymmenen vuoden ikään:
"Alkaessani kirjoittaa runoelmaa Bhagna Hridaj minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen — en enää lapsi enkä vielä nuorukainen. Tätä rajamaata eivät valaise Totuuden suoranaiset säteet, sen heijastus vain näkyy siellä täällä; muu osa on varjossa. Ja niinkuin hämärän varjot ovat sen kuvat suunnattomiksi venyviä ja epämääräisiä ja näyttävät todellisen maailman haaveiden tyyssijana. Merkillinen seikka on se, etten ainoastaan minä ollut kahdeksantoista vuoden ikäinen, vaan kaikki muutkin näyttivät olevan samassa iässä. Me häilyimme kaikin samassa pohjattomassa, olemattomassa haaveiden maailmassa, missä syvimmätkin ilot ja kärsimykset tuntuvat unien maailman iloilta ja kärsimyksiltä. Koska ei ollut olemassa mitään todellista, johon sitä olisi käynyt vertaaminen, mitättömyys valtasi sen aseman, joka kuuluu suurelle."
Tämä elämäni kausi, viidennestätoista kolmanteenkolmatta ikävuoteeni, oli äärimmäisen sekasorron aikaa.
Kun maan varhaisten vaiheiden aikana maa ja vesi eivät vielä olleet selvästi toisistansa eronneet, niin suunnattomat, muodottomat matelijat ryömivät liejuisella maaperällä kasvaen jättiläiskasvien seassa. Samoin kiiriskelevät kypsymättömän iän hämäräaikojen intohimot, yhtä muodottomina ja eriskummaisina tiettömien ja nimettömien erämaittensa loppumattomien varjojen seassa. Ne eivät tunne itseänsä enempää kuin vaellustensa päämäärääkään, ja siitä syystä ne ovat aina valmiit jäljittelemään jotakin muuta. Niinpä minun kehittymättömät kykyni tuona mielettömän toimeliaisuuden kautena, päämääräänsä tuntematta ja kykenemättä sitä tavoittamaan, etsivät purkautumistietä tungeksien ja yrittäen liioitellen osoittaa etevämmyyttänsä.
Maitohampaat aiheuttavat puhjetessaan lapselle kuumetta. Vasta kun ne ovat tulleet ilmi ja avustavat ravitsemistoimintaa, koko tuo järkytys tulee oikeutetuksi. Samoin kiduttavat nuoruusikämme intohimot henkeä sairauden tavoin, kunnes ovat saavuttaneet oikean suhteensa ulkomaailmaan.
Minun tuona kautena saavuttamani kokemukset tosin ovat jokaisesta etiikan oppikirjasta löydettävissä, mutta ne eivät ole silti halveksittavat. Kaikki se, mikä pitää taipumuksiamme suljettuina meihin itseemme ja estää niitä vaikuttamasta vapaasti ulospäin, myrkyttää meidän elämäämme. Niin itsekkyys, joka kieltäytyy antamasta vieteillemme vapaata valtaa, estää niitä saavuttamasta tarkoitustansa ja on senvuoksi aina märkivien erehdysten ja luonnottomuuksien myötäilemä. Kun viettimme saavat vapaan liikkumisalan hyvän toiminnan piirissä, niin ne karistavat pois sairaalloisuutensa ja palautuvat omaan luontoonsa — siinä on niiden oikea päämäärä, ja siitä ne löytävät olemassaolonsa ilon.
Tässä kuvailemaani kypsymättömän henkeni tilaa edistivät sen ajan antamat esimerkit ja opit, ja enpä ole varma siitä, etteivät sen vaikutukset ole vielä nytkin havaittavissa. Silmäillessäni taaksepäin nyt puheenaolevaan aikaan minä selvästi huomaan, että olimme saaneet englantilaisesta kirjallisuudesta enemmän kiihoketta kuin ravintoa. Kirjallisina epäjumalinamme olivat silloin Shakespeare, Milton ja Byron, ja intohimon voimakkuus oli se heidän teostensa ominaisuus, joka meihin voimallisimmin vaikutti. Englantilaiset hillitsevät seurallisessa elämässään tarkoin kaikki intohimoiset purkaukset, ja tuo lienee syynä siihen, että ne vallitsevat heidän kirjallisuuttansa, jonka luonteenomaisena piirteenä on erinomaisen kiihkeiden tunteiden riehunta aina välttämättömään itsensätuhoamiseen saakka. Joka tapauksessa me pidimme tuota hillitöntä kiihkoisuutta englantilaisen kirjallisuuden ydinominaisuutena.
Akshai Tshaudhuri, joka opasti meitä englantilaiseen kirjallisuuteen, esitti meille sen teoksia huumaavan rajusti ja intohimoisesti. Romeon ja Julian lemmenhurma, Kuningas Learin voimattoman valituksen raivokkuus, Othellon mustasukkaisuuden kaikkihävittävä palo olivat asioita, jotka herättivät meissä intomielistä ihastusta. Meidän pakonalainen sosiaalinen elämämme, ahtaampi toimintakenttämme, oli sellaisen yksitoikkoisuuden ympäröimä, etteivät myrskyisät tunteet päässeet siihen vaikuttamaan; kaikki oli mahdollisimman hiljaista ja rauhallista. Niinpä olikin luonnollista, että sydämemme vaativat englantilaisen kirjallisuuden kiihkeiden tunneliikuntojen elähdyttävää vaikutusta. Me emme suhtautuneet esteettisesti nautiskellen kirjalliseen taiteeseen, vaan tervehdimme riemuiten hyrskähtävää aaltoa, joka keskeytti seisahdustilan, vaikka se samalla kuohuttikin pintaan pohjamutia.
Shakespearen ajan kirjallisuus on ikäänkuin sotatanssi tuona kautena, jolloin renessanssi koko reaktiokiivaudellansa taisteli Euroopassa ihmissydämen väkivaltaista sortamista ja tukahduttamista vastaan. Tärkeimpänä asiana ei ollut hyvää ja pahaa, kaunista ja rumaa koskeva kysymys — ihmisen mieli tuntui silloin kiihkeästi pyrkivän kaikkien esteiden läpi olemuksensa sisimpään pyhäkköön, missä toivoi löytävänsä valtavan kaipauksensa tavoitteleman ihannekuvan. Siitä johtuu sen ajan kirjallisuuden karkeus, rehoittavuus ja hillitsemätön esitysmuoto.
Noiden eurooppalaisten bakkanaalien henki pääsi meidän säädylliseen sosiaaliseen maailmaamme, herätti meidät ja elähdytti meitä. Meitä häikäisi kahleettoman elämämme loisto, joka lankesi totunnaisuuden tukahduttamaan, kehkeytymistilaisuutta etsivään sydämeemme.