Englantilaisessa kirjallisuudessa oli jo ollut sellainen ajankohta silloin, kun Popen tasaisten säkeiden poljento väistyi Ranskan vallankumouksen tanssirytmin tieltä. Sen runoilija oli Byron. Hänen raju intohimonsa liikutti meidän hunnutettua sydän-morsiantamme sen yksinäisessä kolkassa.
Niin vallitsi englantilaisen kirjallisuuden uutteran harrastamisen aiheuttama kiihtymys aikamme nuorison mieltä, ja minun sydäntäni nuo aallot koskettivat alinomaa joka taholta. Sellainen ensi-herääminen on tarmon vaikutuksen eikä sen tukahduttamisen aikaa.
Kaikesta huolimatta meidän olotilamme oli aivan toisenlainen kuin eurooppalaisten Euroopassa oli kirjallisuuden hillitön vapaudenkaipuu historiallisen kehitysvaiheen heijastumaa. Ilmaus vastasi tunnetta. Se myrsky, jonka ulvonta kuultiin, raivosi todellakin. Se pieni tuulonen, joka meille asti saapui ja pienen maailmamme tyyntä pintaa hieman väreilytti, ei humissut paljoa kuuluvammin kuin kuiskaus. Mutta se ei voinut sydämiämme tyydyttää, ja niin me aloimme jäljitellä myrskyä johtuen siten helposti liioitteluihin — sama taipumus vallitsee meitä yhä vieläkin eikä nähtävästi ole helposti korjattavissa.
Syynä on se tosiasia, ettei englantilainen kirjallisuus ole vielä niin hillittyä ja pidättyvää kuin aito taiteen tulee olla. Inhimillinen tunneliikunto on ainoastaan eräs runouden aineosa eikä muodosta sen päämäärää. Oikea päämäärä on koruttomuuden ja pidättyväisyyden muodossa ilmenevä täyden täyteläisyyden kauneus. Tätä väitettä ei englantilainen kirjallisuus vielä myönnä ehdottomasti oikeaksi.
Tämä englantilainen kirjallisuus yksin muovaa lapsuudestamme saakka mieltämme. Me emme opiskele muita eurooppalaisia kirjallisuuksia, klassillisia enempää kuin nykyaikaisiakaan, niitä, joiden taiteellinen muoto osoittaa järjestelmällisesti harjoitetun itsekurin tuotteena ilmenevää kehittynyttä sopusuhtaisuutta, ja siitä näyttää mielestäni johtuvan, ettemme kykene muodostamaan itsellemme oikeata käsitystä kirjallisen työn varsinaisesta tarkoituksesta ja menetelmästä.
Akshai Babu, joka oli tehnyt englantilaisen kirjallisuuden kiihkotunteisen luonteen meille havainnollisen eläväksi, oli itse tunteenomaisen elämän kannattaja. Hänestä ei näyttänyt niin tärkeältä se, että totuus saavuttaa täydellisimmän todellisuusmuotonsa, kuin se, että se tuntuu sydämessä. Hänen älynsä ei ollenkaan kunnioittanut uskontoa, mutta Shjaman (Tumman Emon) laulut liikuttivat hänet kyyneliin. Hän ei tuntenut kutsumusta viimeisen totuuden etsimiseen; kaikki se, mikä liikutti hänen sydäntänsä, oli hänelle hetkellisenä totuutena; nimenomainen karkeuskaan ei häntä säikähdyttänyt.
Ateismi oli vallitsevana sävelenä sen ajan suosituimmissa englanninkielisissä suorasanaisissa teoksissa — Bentham, Mill ja Comte olivat sen kauden mielikirjailijoita. Heiltä olivat peräisin ne järkeilyn ilmaukset, joita nuorisomme käytteli väittelyaseinansa. Millin aika muodostaa erikoisen vaiheen Englannin historiassa. Se edustaa valtioruumiin terveellistä reaktioa: nämä tilapäisesti siinä vaikuttavat hävittävät voimat vapauttavat sen kasaantuneesta ajatuskuonasta. Me intialaiset omaksuimme nuo voimat teoreettisesti, mutta emme milloinkaan ajatelleet ottaa niitä käytäntöön, viljelimmehän niitä vain siveellisen kumouksemme kiihokkeina. Ateismi oli meille niinmuodoin pelkkää päihdykettä.
Sivistyneistö jakautui senvuoksi pääasiassa kahteen luokkaan. Toiset tahtoivat alinomaa esittää todisteita, joiden tuli särkeä kappaleiksi kaikki usko Jumalaan, huolimatta siitä, halusivatko kuulijat sellaisia todisteita vai eivät. Samoinkuin metsästäjä tuntee surmaamishalun kutkutusta sormenpäissä nähdessään elävän olennon puun latvassa tai sen juurella, samoin nämä intoilijat, havaitessaan jossakin kuvitellussa turvapaikassa vilkkuvan uskoa, heti tunsivat halua lähteä sitä hävittämään. Meillä oli vähän aikaa eräs kotiopettaja, jonka mieliaskareena tuo oli. Vaikka olinkin vielä poikanen, en minäkään päässyt välttämään hänen hyökkäyksiänsä. Hänen tietonsa eivät suinkaan olleet erinomaiset eivätkä hänen mielipiteensä innokkaan totuudenetsinnän tuloksia, vaan enimmäkseen toisten huulilta keräiltyjä lausumia. Mutta vaikka taistelinkin kaikin voimin häntä vastaan, minun sittenkin täytyi suuren ikäeromme vuoksi kokea montakin katkeraa häviötä. Toisinaan minä tunsin itseni siinä määrin loukatuksi, että teki melkein mieleni itkeä.
Toista ryhmää eivät muodostaneet uskovat henkilöt, vaan uskonnolliset epikuurolaiset, jotka löytävät nautintoa ja lohdutusta siitä, että kerääntyvät yhteen ja uppoutuvat miellyttäviin näkyihin, ääniin ja tuoksuihin uskonnollisia juhlamenoja asian verhona käytellen; he hekumoivat jumalanpalveluksen loisteliaissa syrjäseikoissa. Kummankaan ryhmän epäily tai eitto ei ollut heidän oman vaivalloisen etsintänsä tulos.
Vaikka nämä uskonnolliset harhautumat minua kiduttivat, en kumminkaan voi sanoa täysin välttäneeni niiden vaikutusta itseeni. Nuoressa, epäkypsässä mielessäni tapahtui tämäkin kumous. Minä hylkäsin perheemme keskuudessa käytännössä olevat jumalanpalvelusmuodot, koska ne muka eivät vastanneet minun vakaumuksiani. Minä kiihdin tunteitteni palkeilla itseeni rajun lieskan. Se oli pelkkää tulen palvontaa, minun uhrini oli vain määrä ruokkia sen lieskaa, mitään muuta tehtävää ei sillä ollut. Ja koska pyrkimykselläni ei ollut mitään lopullista silmämäärää, niin se oli määrätön ja vailla minkäänlaista rajaa.