Samoin kuin uskonnon oli tunneliikuntojenikin laita. Minä en tuntenut minkäänlaista tarvetta päästä saavuttamaan niiden pohjalla olevaa totuutta, koska kiihtymykseni oli oma tarkoitusperänsä. Mieleeni johtuvat erään silloisen runoilijan säkeet:
Sydän omani on,
sitä myynyt ma en.
Jos runtelen, ruhjon ja surmaankin sen,
sydän omani on!
Totuuden kannalla ollen sydämen ei tarvitse itseänsä runnella; mikään ei pakota sitä ruhjomaan itseänsä olemattomaksi. Ihminen ei kaipaa murhetta, mutta sen pistävyys voi erikseen otettuna tuntua nautinnolta. Tuota nautintoa runoilijamme usein innokkaasti etsivät unohtaen samalla sen Jumalan, jonka palvelukseen olivat vihkiytyneet. Tästä lapsellisuudesta kotimaamme ei ole onnistunut vieläkään vapautumaan. Me etsimme vielä tänäkin päivänä esteettistä tyydytystä uskonnon ulkonaisten muotojen noudattamisesta, kun meiltä jää tajuamatta uskonnon totuus. Samoin merkitsee isänmaallisuutemme suurelta osalta kotimaahan kohdistuvan mieluisan tajunnanasenteen ylellisyysilmiötä eikä taipumusta ja tahtoa isänmaan palvelemiseen.
28
EUROOPPALAINEN MUSIIKKI
Brightonissa ollessani minä kerran kävin erään primadonnan konsertissa. Nimen olen unohtanut. Se saattoi olla rouva Nilsson tai rouva Albani. En ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään niin erinomaisesti ääntänsä hallitsevan. Meidän parhaimmatkaan laulajamme eivät kykene peittämään ponnistuksentuntoansa eivätkä arastele laulaa varsinaista asteikkoansa korkeampia tai matalampia ääniä miten sattuu. Meikäläiset asiaatuntevat kuulijat ovat sitä mieltä, ettei haittaa, vaikka jääkin heidän mielikuvituksensa asiaksi täydentää, mitä esityksen moitteettomuudesta puuttuu. Siitä syystä he eivät pahastu, vaikka moitteetonta sävelmää esitettäessä ääni kaikuu kalsealta tai ele on kömpelö; päinvastoin: he näyttävät toisinaan olevan sitä mieltä, että tuollaiset vähät ulkonaiset puutokset sallivat sävelteoksen sisäisen täydellisyyden esiintyä sitä paremmin — niinkuin suuren askeetin Mahadevan ulkonainen köyhyys saa hänen jumalallisen olemuksensa sitä esteettömämmin ilmenemään.
Tuo tunne näyttää Euroopassa olevan kerrassaan vieras. Siellä täytyy ulkonaisen kaunistuksen olla yksityiskohtia myöten moitteeton, ja pienimmänkin puutoksen on häveten vältettävä yleisön korvaa ja silmää. Meidän soitannollisissa tilaisuuksissamme ei kukaan ole millänsäkään, vaikka tanpurain virittämiseen ja suurten samoinkuin pientenkin rumpujen koepärrytykseen kuluu puoli tuntia. Euroopassa sellaiset asiat suoritetaan ennakolta, näyttämön takana, sillä sen, mikä astuu esiin, täytyy olla moitteetonta. Laulajan äänessä ei niinmuodoin saa ilmetä yhtäkään heikkoa kohtaa. Meillä pidetään tärkeimpänä tehtävänä sävelmän virheetöntä ja taiteellista esittämistä;[29] siihen kohdistetaan kaikki ponnistukset. Euroopassa on kehittämisen esineenä ääni, ja äänen nojalla siellä suoritetaankin uskomattomia asioita. Meikäläinen taiteenystävä on tyytyväinen, kun on kuullut laulua; eurooppalaiset sitävastoin lähtevät kuulemaan laulajaa.
Tuo oli kokemukseni sinä päivänä Brightonissa. Minulle se oli kuin sirkusesitys. Mutta jos ihailinkin taituruutta, laulusta en kyennyt nauttimaan. Tuskin voin olla nauramatta, kun eräät cadenzat jäljittelivät linnunliverrystä. Minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että ihmisääntä käyteltiin väärin. Kun sitten astui esiin mieslaulaja, tunsin melkoista helpotusta. Erikoisesti minua miellyttivät tenoriäänet, joissa oli enemmän inhimillistä lihaa ja verta ja jotka eivät siinä määrin muistuttaneet onnettoman, ruumiittoman hengen valituksia.
Kun sitten kuulin ja opin yhä enemmän eurooppalaista musiikkia, aloin sen olemusta tajuta, mutta vielä nytkin uskon varmaan, että se ja meidän musiikkimme asuvat aivan eri suojissa eivätkä astu samasta ovesta ihmissydämeen. Eurooppalainen musiikki näyttää kutoutuneen Euroopan aineelliseen elämään siinä määrin, että sen laulujen tekstit ovat yhtä vaihtelevat kuin tuo elämä itse. Jos me yritämme käytellä sävelmiämme yhtä monipuolisesti, niin ne menettävät merkityksensä ja muuttuvat naurettaviksi. Meidän sävelmämme kohoavat yli jokapäiväisen elämän rajojen, ja vain siten ne voivat siirtää meidät syvimmän kärsimyksen ja korkeimman auvon maille, koska niiden tehtävänä on paljastaa näkyviimme olemuksemme sisimmät, sanattomimmat, salaperäisimmät syvyydet, missä hurskas löytää valmiin erakkomajan ja nauttijakin lehtimajansa, mutta missä ei ole tilaa touhuisalle liikemiehelle.
En voi väittää tavoittaneeni eurooppalaisen musiikin sielua. Mutta se vähäinen osa, minkä tulin ulkoapäin ymmärtämään, herätti minussa tavallaan erinomaista mielenkiintoa. Se tuntui minusta ylen romanttiselta. On hieman vaikea yksityiskohtaisesti ilmaista, mitä tuolla sanalla tarkoitan. Tahdon sen avulla viitata elämän meren monivivahteisuuteen, runsauteen, aaltoiluun, sen lakkaamattoman väreilyn alinomaa vaihtuvaan valo- ja varjoleikkiin. Sen ohella on toinenkin aspekti — puhtaan avaruuden, taivaan tyynen sinen, hiljaisen äärettömyyden aavistelun näköpiirin etäisimmillä rajoilla. Olipa miten tahansa, minä voin vain toistaa — joskaan kenties en kykene siten täysin selvästi tuntoani ilmaisemaan — että olen eurooppalaisen musiikin mieltäni sykähdyttäessä aina sanonut itselleni: se on romanttista, se muuntaa melodiaksi elämän häipyväisyyttä. Eräät meidän musiikkimme muodot epäilemättä taipuvat jossakin määrin samaan suuntaan, mutta vähemmän ilmeisesti ja huonommin onnistuen. Meidän sävelmämme suovat äänen tähtivälkkeiselle yölle, aamun ensi sarasteelle. Ne puhuvat murheesta, jonka synkät pilvet pimentävät taivaan, ja metsiä-vaeltavan kevään sanomattomasta hurmiosta.