Menestyksellisesti noudatettuani tätä uutta suuntaa Valmiki Pratibhassa minä siitä rohkaistuneena sepitin toisen samanlaisen musiikkidraaman. Sen nimenä oli Kal Mrigaja (Kohtalokas metsästys). Aiheena oli kertomus siitä, kuinka kuningas Dasaratha tulee vahingossa surmanneeksi sokean erakon ainoan pojan. Se esitettiin kattotasanteellemme rakennetulla näyttämöllä, ja sen paatos tuntui syvästi liikuttavan kuulijoita. Jälkeenpäin minä liitin tämän kappaleen vähin muutoksin Valmiki Pratibhaan, joten se ei enää ilmestynyt itsenäisenä teosteni joukossa.
Paljon myöhemmin minä sepitin kolmannen laulunäytelmän nimeltä Majar Khela (Majan leikki). Se erosi edellisistä sikäli, että siinä muodostivat tärkeimmän osan laulut eikä draamallinen toiminta. Toisissa oli sarja draamallisia kohtauksia pujoteltu melodian kehään; tämä oli lauluseppele, jota parahiksi piti koossa draamallisen toiminnan säie. Sen erikoispiirteenä oli tunteen leikki eikä toiminta. Minä olinkin sitä sepittäessäni ikäänkuin musiikin kyllästämä.
Sitä haltioitumista, jonka vallassa olin sepittäessäni Valmiki Pratibhaa ja Kal Mrigajaa, en ole tuntenut mitään muuta teostani kohtaan. Niissä molemmissa sen kauden musikaaliset virikkeet löysivät ilmaisunsa.
Veljeni Dzhjotirindra istui koko pitkän päivän pianonsa ääressä muovaillen klassillisia sävelmiä miten hyväksi näki. Hänen sormiensa koskettimilla liikkuessa nuo vanhat muodot saivat arvaamattomia uusia hahmoja ja ilmaisivat uusia tunteen vivahduksia. Sävellajit, jotka olivat tottuneet vanhaan arvokkaaseen käyntitapaansa, osoittivat hämmästyttävää voimaa ja eloisuutta, kun ne pakotettiin liikkumaan hilpeään, sovinnaisuudesta poikkeavaan tahtiin, ja tehosivat nekin vastaavassa määrässä. Veljeni nopsien sormien tiestä versovat sävelet tuntuivat suorastaan juttelevan meille, Akshai Babulle ja minulle, kun istuimme siinä soittoniekan vieressä ja yritimme keksiä sävelmiin sopivaa tekstiä. En tahdo väittää, että sepittämämme libretto oli hyvää runoutta, mutta sävelten kannatteeksi se kelpasi.
Tuon kumouksellisen toiminnan aiheuttaman rajun ilon vallassa minä sepitin molemmat laulunäytelmäni, jotka karkeloivat hilpeästi missä tahdissa tahansa, ollenkaan välittämättä teknillisestä moitteettomuudesta enempää kuin siitäkään, olivatko sävelmät kotoisia vai vieraita. Bengalin lukevan yleisön mieli on useita kertoja joutunut kuohuksiin jonkin esittämäni mielipiteen tai kirjallisen muodon vuoksi, mutta merkillistä on havaita, ettei yleisesti tunnustettujen musikaalisten käsitysten piirissä suorittamani hävitystyö herättänyt minkäänlaista pahennusta; päinvastoin: ne, jotka tulivat kuulemaan, poistuivat tyytyväisinä. Valmiki Pratibhaan sisältyy muutamia Akshai Babun sävellyksiä sekä Vihari Tshakravartin Sarada Mangal kokoelmaan kuuluvien laulujen sovitelmia.
Näitä musiikkidraamoja esitettäessä minä tavallisesti otin huolekseni pääosan. Näytteleminen miellytti minua jo varhaisella iälläni, ja minä olin varma erikoisesta lahjakkuudestani sillä alalla. Uskonpa osoittaneenikin, ettei vakaumukseni ollut tuulesta temmattu. Aikaisemmin minä olin vain kerran esittänyt Alik Babun osaa eräässä veljeni Dzhjotirindran sepittämässä ilveilyssä. Nämä olivat niinmuodoin oikeastaan ensimmäisiä näyttelijäkokeitani. Minä olin silloin vielä sangen nuori, ja mikään ei näyttänyt väsyttävän ääntäni eikä tuottavan sille vaikeuksia.
Talossamme kuohui siihen aikaan päivä päivältä ja hetki hetkeltä musikaalisen tunnevoiman koski, jonka pärske heijasti olemukseemme sateenkaaren koko väriasteikon. Vastasyntynyt tarmomme raivasi sitten nuorekkain innoin, vereksen uteliaisuuden ajamana, uusia uria kaikkiin suuntiin. Meistä tuntui siltä, että meidän piti yrittää kaikkea, ja mikään tehtävä ei näyttänyt mahdottomalta. Me kirjoitimme, lauloimme, näyttelimme, tulvimme joka puolelle. Niin minä aloitin kahdennenkymmenennen ikävuoteni.
Näitä voimia, jotka riemusaatossa kuljettivat elämäämme eteenpäin, ohjasi veljeni Dzhjotirindra. Pelko oli hänelle kerrassaan vieras. Kerran, kun olin vielä poikanen enkä ollut milloinkaan ennen ratsastanut, hän antoi minun nousta hevosen selkään ja ratsastaa vierellänsä täyttä laukkaa, ollenkaan pelkäämättä, että kokemattoman kumppanin voisi käydä huonosti. Kun samana vuonna, ollessamme päätiluksillamme Shilaidassa, kerrottiin tiikerin kiertelevän lähistössä, niin hän otti minut mukaan metsästysretkelle. Minulla ei ollut pyssyä — ja jos olisi ollut, niin itse olisin saanut pelätä sitä enemmän kuin tiikeri. Me jätimme jalkineemme dzhungelin laitaan ja hiivimme eteenpäin paljain jaloin. Vihdoin me ryömimme bambutiheikköön, sen oasmaisten oksien hieman meitä raapiessa, ja minä kyyristyin jotenkuten veljeni taakse, kunnes temppu oli tehty. Minä en olisi voinut edes kengällä kopsahuttaa säädytöntä petoa, jos se olisi rohjennut iskeä minuun ilkeät käpälänsä!
Siten veljeni soi minulle täyden vapauden, ulkonaisen samoinkuin sisäisenkin, kaikkiin vaaroihin nähden. Mikään tapa tai tottumus ei merkinnyt hänelle sidettä, ja niinmuodoin hänen onnistui vapauttaa minut arkuuteni ja puuttuvan itseluottamukseni vallasta.
30