"ILTALAULUJA"
Siinä omaan itseeni rajoittuvassa olotilassa, josta edellä kerroin, minä kirjoitin joukon runoja, jotka muodostavat Sydämen autiomaa nimisen ryhmän Mohita Babun toimittamassa teosteni painoksessa. Erääseen myöhemmin Aamulaulujen nimellä ilmestyneessä kokoelmassa julkaistuun runoon sisältyvät seuraavat säkeet:
On laaja autiomaa; sen nimi on Sydän; sen metsän taajat lehvät tuutivat pimeyttä kuin äiti pienokaistaan. Minun tieni hukkui sen uumeniin.
Tuosta aiheutui runoryhmän nimi.
Paljon sellaista, mitä kirjoitin tuona aikana, jolloin elämäni ei ollut ulkomaailman yhteydessä, jolloin olin vaipunut omaa sydäntäni katselemaan, jolloin haaveeni väikkyivät monenlaisissa valepuvuissa aiheettomien liikutusten ja määrättömien kaipausten vaiheilla, on jätetty tuosta painoksesta pois; vain muutamat niistä runoista, jotka alkujaan ilmestyivät Iltalauluja nimisessä nidoksessa, on sijoitettu ryhmään Sydämen autiomaa.
Veljeni Dzhjotirindra oli vaimoineen lähtenyt pitkälle matkalle, ja heidän kolmannessa kerroksessa kattotasannetta vastapäätä olevat huoneensa olivat tyhjinä. Minä otin ne ja tasanteen haltuuni ja vietin päiväni siellä yksinäisyydessä. Siellä yksin ollessani minä jälleen erkanin pois — en tiedä miten — niiltä runollisilta raiteilta, joita olin joutunut noudattamaan. Vaikuttamassa kenties oli se, että olin erilläni niistä, joita olin yrittänyt miellyttää ja joiden runollinen maku muovasi sitä muotoa, mihin olin kokenut ajatuksiani sovittaa, joten nyt vaistomaisesti vapauduin heidän minulle tyrkyttämästänsä tyylistä.
Minä aloin kirjoittaessani käyttää kivitaulua. Sekin auttoi minua vapautumaan. Aikaisemmin käyttelemäni kirjoitusvihkot tuntuivat edellyttävän verrattain korkeata runollista lentoa, johon voin kohota ainoastaan vertailemalla saavutuksiani toisten tuotteisiin. Kivitauluun sitävastoin sopi kirjoittaa, miten kulloinkin mieli teki. "Älä pelkää", se tuntui sanovan. "Kirjoita mitä tahansa; yhdellä pyyhkäisyllä on kaikki tiessään!"
Siten kahleista vapautuneena kirjoittaessani muutamia runoja minä tunsin mieleeni kumpuavan suuren ilon. "Vihdoinkin", sanoi sydämeni, "on se, mitä kirjoitan, minun omaani!" Älköön kukaan erehtykö luulemaan, että ylpeilin. Pikemmin olin aikaisemmista tuotteistani ylpeillyt, ja se olikin ollut ainoa niille uhraamani tunne. Mutta itsensätodellistamista ei sovi nimittää itsekylläisyydeksi. Vanhempain esikoiseen kohdistuva ilo ei suinkaan johdu sen ulkonaisista eduista, vaan siitä, että se on ihan heidän omansa. Jos lapsi lisäksi sattuu olemaan erinomainen, niin he voivat siitä ylpeilläkin — mutta se on toinen asia.
Tulvivan iloni vallassa minä aluksi en ollenkaan välittänyt runomitasta, ja samoinkuin virtakaan ei juokse suoraviivaisesti, vaan kiertelee kaartelee mielin määrin, samoin menettelivät minun säkeeni. Aikaisemmin se olisi minusta näyttänyt rikokselta, mutta nyt minä en tuntenut minkäänlaista tunnonvaivaa. Vapaus murtaa aluksi lain ja muovaa sitten itse lakeja, jotka tekevät sen todellisen itsehallinnon alaiseksi.
Näiden harhailevien runoelmien ainoana kuuntelijana oli Akshai Babu. Ensikerran niitä kuullessaan hän oli yhtä hämmästynyt kuin ilahtunutkin, ja hänen hyväksymisensä tasoitti vapauteni tietä.