Sutšarita oli istunut yksin makuusuojassaan aamusta alkaen yrittäen lukea kirjaa Kristuksen seuraamisesta. Tänä aamuna hän ei ollut pitänyt ollenkaan huolta muista tavanomaisista toimistaan. Silloin tällöin hänen ajatuksensa harhautuivat ja kirjan sivut himmenivät, mutta samassa hän entistä tarmokkaammin keskitti tarkkaavaisuutensa teokseen haluamatta tunnustaa heikkouttansa.
Kerran hän oli kuulevinaan Binoin äänen ja hetkellisen virikkeen ajamana laski kirjan pöydälle aikoen lähteä oleskeluhuoneeseen. Mutta sitten hän jälleen tunsi mielipahaa puuttuvan mielenkiinnon vuoksi, otti taas kirjan ja istuutui sen ääreen tukkien käsillään korvansa, jotteivät mitkään äänet pääsisi häntä häiritsemään.
Binoin saapuessa tuli Gora usein hänen kerallaan, ja Sutšarita ei voinut olla itseltään kyselemättä, oliko hän tullut tänäänkin. Hän pelkäsi Goran tulleen, mutta toisaalta häntä kiusasi se ajatus, ettei hän kenties ollutkaan tullut.
Hänen ollessaan siinä tukalassa tilassa tuli huoneeseen Lolita. »Mitä onkaan tapahtunut, kultaseni?» huudahti Sutšarita nähdessään hänen kasvonsa.
»Ei mitään!» vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Missä olet ollut kaiken aikaa?» kysyi Sutšarita.
»Binoi Babu on tullut», sanoi Lolita. »Hän luullakseni tahtoo puhutella sinua.»
Sutšarita pelkäsi kysyä, oliko joku toinenkin tullut Binoin kerällä. Jos joku olisi tullut, Lolita olisi varmaan asian maininnut; mutta Sutšaritan mieli oli yhä jännitystilassa, ja vihdoin hän lähti, päättäen noudattaa kohteliaisuuden vaatimuksia ja luopua itsekurin harjoituksesta. Hän kysyi Lolitalta: »Etkö sinäkin tule?»
»Mene sinä ensin; minä tulen myöhemmin», vastasi Lolita hieman kärsimättömästi.
Astuessaan oleskeluhuoneeseen Sutšarita havaitsi vain Binoin ja Satišin juttelemassa keskenään ja sanoi: »Isä on lähtenyt ulos, mutta hän palaa aivan kohta. Äiti on vienyt Labonjan ja Lilan opettajan luo oppimaan esitettäviä osiansa, Hän sanoi lähtiessään, että jos te tulette, pitää pyytää teitä odottamaan.»