»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan jotakin kuviteltua todellista asiaa?»
»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»
»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa — sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite filosofiastamme löydettävissä vai ei?»
Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»
Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden — oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään sanani ei voi olla heille hyödyksi.»
Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu. Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.
Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi iltahartauden aikana?»
»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.
Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.
Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä, siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään tavallinen mies.»