Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa, ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.
Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta, ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti, ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän opetuksen.
Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein. Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita — mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.
Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen: »Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti lehden lattialle.
Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»
Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa, koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain: »Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»
Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut, vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa. Anandamoji hymyili.