»Olkoon niin; mutta odotetaan sentään, kunnes Gora palaa.»
»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon, ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»
»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti huoneesta.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Kun Gora lähti retkelleen, hänellä oli seuranaan neljä toveria, Abinaš, Motilal, Basanta ja Ramapati. Mutta kaikkien oli vaikea pysytellä Goran armottoman innostuksen tasalla. Abinaš ja Basanta palasivat Kalkuttaan jo parin päivän kuluttua mainiten syyksi pahoinvointinsa. Toisia kahta esti ainoastaan harras kiintymys jättämästä johtajaansa oman onnensa nojaan. Motilal ja Ramapati joutuivat epäilemättä melkoisessa määrässä kärsimään uskollisuutensa vuoksi, sillä vaivalloisinkaan vaellus ei näyttänyt Goraa uuvuttavan eikä hän ikävystynyt milloinkaan, miten kauan olikin viivyttävä jossakin matkan varrella. Hän oleskeli päivän toisensa jälkeen sellaisten henkilöiden luona, jotka kiihkeästi halusivat osoittaa vieraanvaraisuutta näille bramaanivaeltajille, ollenkaan huolimatta siitä, että olo usein muodostui sangen epämukavaksi. Kyläläiset kerääntyivät Goran ympärille ja olivat pahoillaan, kun hän lähti.
Gora sai nyt ensimmäisen kerran nähdä, millaisessa tilassa hänen maansa ja kansansa eli Kalkuttan hyvinvoivan ja sivistyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Kuinka monijakoinen, kuinka pikkumainen, kuinka heikko olikaan tämä maaseudun valtavan laaja Intia, kuinka perin tietämätön omista voimistaan, kuinka välinpitämättömästi omaan menestykseensä suhtautuva! Millaiset yhteiskunnallisen eroavaisuuden syvänteet ammottivatkaan vain muutaman mailin päässä toisistaan sijaitsevien kyläkuntien välillä. Millainen suunnaton määrä itseomaksuttuja kuviteltuja vaikeuksia olikaan estämässä heitä sijoittumasta omalle paikalleen maailman suuressa taloudessa. Kaikkein vähäpätöisinkin asia näytti heistä sanomattoman suurelta, pieninkin perintätapa tuntui mahdottomalta rikkoa. Ellei Goralla itsellään olisi ollut tilaisuutta nähdä tuota kaikkea, hän ei olisi milloinkaan aavistanut, kuinka jähmeät olivat ihmisten mielet, kuinka mitätön heidän elämänsä, kuinka heikot heidän ponnistuksensa.
Eräänä päivänä pääsi tulipalo valloilleen kylässä, jossa Gora sattui olemaan, ja Goraa hämmästytti, kuinka huonosti ihmiset kykenivät keräämään voimiansa sellaisen vaikean onnettomuuden sattuessa. Vallitsi yleinen sekasorto, kaikki juoksentelivat sinne tänne, itkien ja valittaen, minkäänlaista järjestystä ei ollut. Minkäänlaista kaivoa ei ollut lähitienoilla, kyläkunnan naiset toivat taloudessa tarvitsemansa veden pitkien matkojen takaa, ja nekään, jotka olivat suhteellisen hyvinvoipia, eivät milloinkaan ajatelleet kaivon kaivamista oman taloutensa alinomaisen puutteen poistamiseksi. Oli sattunut tulipaloja jo aikaisemminkin, mutta kun kaikki olivat pitäneet niitä sallimuksen vierailuina, ei ollut ajateltukaan järjestää lähiseudulle vedensaantipaikkaa.
Gorasta alkoi tuntua naurettavalta, että hän luennoi näille ihmisille heidän kotimaansa elinehdoista, kun heidän omiin välittömimpiin tarpeisiin kohdistuva ymmärryksensä oli sokean tottumuksen pimentämä. Mutta eniten häntä hämmästytti se, ettei Motilal enempää kuin Ramapatikaan näyttänyt vähimmässäkään määrässä hämmästyvän kaikesta näkemästään — pikemmin tuntui siltä, kuin he olisivat pitäneet Goran hämminkiä aiheettomana. »Köyhät ovat tottuneet siten elämään», sanoivat he toisilleen, »he eivät ollenkaan havaitse sitä, mikä meistä olisi ylen hankalaa». He pitivät suoranaisena liikatunteellisuutena, jos ajateltiin heidän olojensa parantamista. Mutta Gora oli alinomaisen tuskan vallassa nähdessään omin silmin sen kauhean määrän tietämättömyyttä, turtuneisuutta ja kärsimystä, joka oli vallannut rikkaan samoinkuin köyhän, oppineen samoinkuin oppimattoman, ja ehkäisi heidän edistymistänsä joka askelella.
Sitten Motilal sai kuulla erään sukulaisensa sairastuneen ja lähti kotiin, joten yksin Ramapati jäi Goran seuraan.
Matkatessaan eteenpäin he saapuivat erääseen virran rannalla sijaitsevaan muhamettilaiseen kylään. Etsittyään kauan aikaa sellaista taloa, jossa olisivat voineet nauttia vieraanvaraisuutta, he vihdoin huomasivat erään yksinäisen hindulaistalon kylän parturille kuuluvan. Mies lausui asianmukaisesti bramaanivieraansa tervetulleiksi, mutta kun vaeltajat sitten astuivat sisään, he huomasivat erään talon asukkaista olevan muhamettilaisen pojan, jonka parturi ja hänen vaimonsa olivat ottaneet pojakseen. Oikeauskoinen Ramapati oli kovin suutuksissaan, ja Gora moitti parturia hänen epähindulaisen menettelynsä vuoksi. Parturi vastasi: »Mitäpä siitä, hyvä herra? Me huudamme häntä avuksemme nimittäen häntä Hariksi, he mainitsevat häntä nimellä Allah, siinä koko juttu.»