Aurinko oli kohonnut korkealle ja alkoi paahtaa kuumasti. Virta oli kaukana, polttavan hiekkakentän toisella puolella. Ramapati, jota ahdisti jano, ajatteli mistä saisi hindulaiselle kelvollista juomavettä. Parturin talon läheisyydessä oli pieni lähde, mutta uskonluopion kosketuksen saastuttama vesi ei kelvannut hänelle.
»Eikö tuolla pojalla ole sukulaisia?» kysyi Gora.
»Hänellä on elossa sekä isä että äiti, mutta hän on sittenkin kuin täysi orpo», vastasi parturi.
»Mitä tarkoitatte?»
Parturi kertoi pojan tarinan.
Se maatila, jossa he asuivat, oli vuokrattu indigonviljelijöille, jotka alinomaa pyrkivät valtaamaan virran rannan hedelmällisiä lietemaita.
Maiden haltijat olivatkin yleensä myöntyneet, lukuunottamatta näitä Ghosipuran asukkaita, jotka eivät suostuneet väistymään indigomiesten tieltä. He olivat muhamettilaisia, ja heidän johtajansa Faru Sardar ei pelännyt ketään. Indigonviljelijöiden kanssa kiisteltäessä hän oli joutunut pari kertaa vankilaan poliisin vastustelemisesta ja oli vähitellen joutunut niin ahtaalle, että kärsi suoranaista puutetta, mutta sittenkään hän ei ottanut kesyttyäkseen.
Tänä vuonna oli maiden viljelijäin onnistunut korjata varhainen sato virranrannan hedelmällisiltä lietepohjilta, mutta indigon viljelijä oli tullut myöhemmin, kuukausi sitten, miesjoukko mukanaan, ja oli väkivalloin vienyt korjatun viljan. Siinä tilaisuudessa oli Faru Sardar kyläläisiään puolustaessaan satuttanut sahibia oikeaan käteen niin voimallisesti, että käsi oli leikattava pois. Sellainen uskaliaisuus oli ennenkuulumaton näillä main.
Siitä lähtein poliisi oli riehunut lähiseuduilla kuin raivoava tuli. Yksikään talo ei ollut suojattu kotitarkastuksilta ja ryöstöiltä, ja naisten kunnia oli alinomaisessa vaarassa. Paitsi Farua olivat kaikki joutuneet vankeuteen, ja monet niistä, jotka olivat saaneet jäädä, olivat paenneet kylästä. Farun talossa ei ollut ruokaa, ja hänen vaimollaan oli sarin asemesta vaatekappale, jonka kehno asu esti häntä näyttäytymästä ulkona. Heidän ainoa poikansa Tamiz nimitti parturin vaimoa »tädiksi», ja helläsydäminen nainen, joka huomasi hänen tosiaankin näkevän nälkää, otti hänet omaan taloonsa.
Kahden tai kolmen mailin päässä sijaitsi indigotehtaan toimisto, ja siellä majaili poliisipäällikkö miehineen. Kukaan ei tietänyt, milloin he taas hyökkäisivät kylään ja mitä siellä tekisivät muka tutkintoa pitäen. Edellisenä päivänä he olivat äkkiä ilmaantuneet parturin vanhan naapurin Nazimin taloon. Tällä Nazimilla oli nuori lankomies, joka oli saapunut toisesta piirikunnasta tervehtimään sisartaan. Hänet nähdessään oli poliisipäällikkö ilman vähintäkään syytä sanonut: »Kas vain, millainen tappelukukko! Eikös röyhistelekin rintaansa?» Samassa hän iski sauvallaan, niin että nuoren miehen hampaat, irtautuivat ja hänen suunsa alkoi vuotaa verta. Kun miehen sisar tuon raakamaisen teon nähdessään tuli juosten hoitamaan veljeänsä, niin raju isku kumosi hänet maahan. Aikaisemmin ei poliisivoima ollut uskaltanut harjoittaa näillä seuduin sellaista julmuutta, mutta nyt, kun kaikki voimissaan olevat miehet oli pidätetty tai ajettu pakoon, he voivat arkailematta purkaa raivoansa kyläläisiin, ja tietymätöntä oli, kuinka kauan heidän varjonsa oli pimentävä paikkakuntaa.