»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Ramapati. »Etkö aio mitään syödä?
Voithan palata saatuasi jotakin tämän bramaanin talossa.»
»Minä kyllä pidän huolen itsestäni», vastasi Gora. »Mene sinä saamaan jotakin ja lähde sitten Kalkuttaan. Minun täytyy luultavasti jäädä Ghosipuran kylään muutamaksi päiväksi — sinä et voi sinne jäädä.»
Ramapatin otsalle kihosi kylmä hiki. Hän ei voinut uskoa kuulemaansa. Kuinka voikaan Gora, hyvä hindulainen, puhuakaan siitä, että jäisi noiden epäpuhtaiden ihmisten luo? Oliko hän menettänyt järkensä vai päättänyt kuolla nälkään? Mutta nyt ei ollut paljon aikaa ajattelemiseen, jokainen tuokio tuntui iankaikkisen pitkältä, ja eipä tarvinnut kauan kehoittaa, kun hän jo suostui lähtemään takaisin Kalkuttaan. Ennenkuin kääntyi menemään tehtaalle, hän kuitenkin katsahti jälkeensä ja näki Goran pitkän hahmon astelemassa polttavaa, autiota hiekkakenttää.
Kuinka yksinäiseltä ja hylätyltä hän näyttäkään!
Gora oli melkein menehtyä nälkään ja janoon, mutta se ajatus, että hänen oli varjeltava kastiansa nauttimalla ruokaa ja juomaa tuon hävyttömän konnan Madhav Tšatteržin luona, oli käynyt hänelle yhä sietämättömämmäksi. Mielenkuohu sai hänen kasvonsa tulipunaisiksi, silmänsä verestäviksi, ja aivot tuntuivat olevan kuin tulessa. »Millaisen kauhean vääryyden olemmekaan tehneet», sanoi hän itsekseen, »kun olemme määritelleet puhtauden pelkäksi ulkonaiseksi asiaksi! Säilyykö kastini tosiaankin puhtaana, jos syön muhamettilaisraukkoja kiduttavan miehen minulle tarjoamaa ruokaa, ja häviääkö se sellaisen henkilön luona, joka ei ainoastaan ole jakanut heidän onnettomuuksiansa, vaan on vielä tarjonnut suojan eräälle heistä hylkiöksi joutumisen uhalla? Olipa lopullinen päätelmä mikä tahansa, minä en voi nyt hyväksyä sellaista ratkaisua.»
Parturi oli ihmeissään, kun näki Goran palaavan yksin. Gora otti ensi työkseen parturin juoma-astian, puhdisti sen huolellisesti ja ammensi siihen raitista vettä lähteestä. Juotuaan hän sanoi: »Jos teillä on riisiä, antanette minulle hieman keittääkseni.» Isäntä kiiruhti hankkimaan kaikkea tarvittavaa, Gora valmisti ja nautti ateriansa ja sanoi: »Minä jään vähäksi aikaa teidän luoksenne.»
Parturi joutui ihan ymmälle, laski kämmenensä rukoillen yhteen ja virkkoi: »Tunnen itseni tosiaankin onnelliseksi siitä, että tahdotte alentua täällä viipymään, mutta tätä taloa vartioi poliisi, ja jos teidät löydetään täältä, voi koitua ikävyyksiä.»
»Poliisi ei uskalla tehdä mitään pahaa minun täällä ollessani — ja jos tekeekin, niin minä suojelen teitä.»
»Ei, ei», pyysi parturi. »Heittäkää se ajatus, minä rukoilen teitä. Jos yritätte minua puolustaa, olen auttamattomasti hukassa. Ne luulevat minun tahtovan tuottaa heille vaikeuksia kutsumalla vieraan heidän rikostensa todistajaksi. Toistaiseksi minun on onnistunut heistä selviytyä, mutta jos kerran olen merkitty mies, niin minun täytyy lähteä, ja silloin joutuu koko kylä tuhon omaksi.»
Goran, joka oli viettänyt koko ikänsä kaupungissa, oli vaikea käsittää miehen pelkoa. Hän oli aina uskonut, että tarvitsi vain rohkeasti puolustaa oikeutta voittaakseen pahan. Hänen velvollisuudentuntonsa esti häntä ajattelemastakaan jättää nämä onnettomat kyläläiset oman onnensa nojaan. Mutta parturi lankesi polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa lausuen: »Te, jalo herra, olette suvainnut bramaanina tulla vieraakseni, — kun pyydän teitä poistumaan, teen itseni syypääksi todelliseen rikokseen. Mutta kun näen teidän tosiaankin meitä säälivän, uskallan teille sanoa, että jos yritätte millään tavoin vastustaa poliisivallan sortoa, minun talossani ollessanne, niin syöksette minut vain onnettomuuteen.»