Gora oli harmissaan parturin käytöksestä, jota hän piti järjettömästä pelkuruudesta johtuvana, ja poistui hänen luotansa samana iltapäivänä. Hänestä tuntui kerrassaan vastenmieliseltäkin, että oli nauttinut ruokaa tuon kelvottoman uskonluopion katon alla! Uupuneena ja pahoilla mielin hän saapui illan suussa tehtaalle. Ramapatia ei siellä enää ollut; hän oli syötyään viipymättä lähtenyt Kalkuttaan.
Madhav Tšatterži osoitti Goralle mitä suurinta kunnioitusta ja kutsui häntä vieraakseen, mutta Gora oli yhä vihaisissa mietteissään ja tiuskaisi hänelle: »En huoli tarjoamaanne vettäkään!»
Kun hämmästynyt Madhav tiedusteli syytä, Gora alkoi ankarasti nuhdella häntä hänen mieltäkuohuttavien sortotoimenpiteittensä vuoksi ja kieltäytyi istuutumasta.
Poliisipäällikkö istui pehmeässä sohvassa tuprutellen savuja piipustansa. Goran lausuttua nuhtelunsa hän nousi ja kysyi karusti: »Mikä hitto sinä olet ja mikä sinut tänne toi?»
»Ah, arvatenkin poliisipäällikkö?» lausui Gora vastaamatta mitään hänelle esitettyyn kysymykseen. »Tahdon teille huomauttaa, että olen tutustunut kaikkiin toimiinne Ghosipurassa. Ellette ala käyttäytyä paremmin, niin —»
»Sinä annat hirttää meidät kaikki, eikö niin?» ivaili poliisipäällikkö ystävänsä puoleen kääntyen. »Siinäpä hävytön vintiö. Minä luulin sitä kerjäläiseksi, mutta katsokaahan hänen silmiänsä! — Hoi, tänne!» huusi hän eräälle miehistään.
Madhav oli hämillään, tarttui poliisipäällikön käteen ja pyysi: »Minä pyydän teitä, menetelkää hillitysti. — Älkää loukatko herrasmiestä!»
»Onpa hyväkin herrasmies!» singahdutti poliisipäällikkö. »Mikä oikeus hänellä on siten teitä loukata? Eikö se ollut herjausta?»
»Eihän se, mitä hän sanoi, ollut aivan aiheetonta, joten emme huoli siitä vihastua», virkkoi Madhav tekohurskaasti. »Minä olen syntieni tähden indigonviljelijäin asiamiehenä, — mitäpä minusta voitaisiinkaan sanoa parempaa? Äläkä pane pahaksesi sinäkään, vanha veikko, mutta eihän siinä ole mitään enempää solvausta, vaikka nimittääkin poliisipäällikköä saatanan lähettilääksi! Tiikerien asiana on tappaa ja syödä saaliinsa, ja niinmuodoin olisi mieletöntäkin nimittää heitä lempeyden esikuviksi. — Niinpä niin, siinä sitä ollaan, jotenkinhan kumminkin on elettävä ja toimeen tultava!»
Kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt Madhavin vihastuvan, ellei hänelle koitunut siitä hyötyä. Kukapa voikaan ennakolta sanoa, millainen henkilö saattoi olla avuksi ja millainen voi tehdä vahinkoa? Niinpä hän aina pohtikin asiaa puolesta ja vastaan, ennenkuin päätti loukata tai solvata toista. Hän ei halunnut tuhlata suotta tarmoansa.